lauantai 23. toukokuuta 2015

Gerdan kesähuone

Yksikätisenä edelleen hääräillään, joten puuhat ja bloggailu on sen mukaista. Tänään hääräilimme Villa Gerdassa, joka toimii meillä varastona. Se on sääli, mutta tuolle pienelle suloiselle talolle ei vaan riitä aikaa, kun päätalo ja piha vaatii huomiota. Kuistikin on ollut kuin mikäkin hylkäämö. Tänään ainakin siistimme tuon kuistin ja laittelimme sinne kaikkea taloon jäänyttä tavaraa.

Syntyi Gerdan kesähuone.



Kuistin lattia on joskus ollut sininen. Möksältämme tuotu matto sopii siis kuistille hyvin, eikä muutakaan ole käytettävillä.



Kuistille mahtuu pieni pöytä ja 3 tuolia sen äärelle. Kaikki talon omia kalusteita. Tuolien pehmusteet tänne toi äitini viime kesänä.




Kuistin ikkunat ovat kaunista puhallettua lasia. Ikkunoiden alla on kapea hylly. Puuttuu vain valkoinen pelargonia.


Löytöjä.


Pari ikkunaruutua on rikki. Isäntä paikkasi ne muovilla, jotta linnut eivät tule sisälle.


Nyt meillä on suojaisa paikka Villa Gerdan kuistin kaltevan katon alla istuskella iltaa jos mielii viihtyä talon ulkopuolella. Kuistille mahtuu muutama tuolikin lisää jos on vieraita, sillä kuisti jatkuu vielä tuon syvennyksen toiselle puolelle, vaikka sitä ei kuvissa näykään. Kuistilta on ovi sekä Gerdan tupaan että ullakkokerrokseen.



Ei sen kummempia tälle tehty. Kunhan siivottiin kolmella kädellä ja hieman rymsteerattiin. Saatiinpa samalla lisää vapaata tilaa Gerdan kammariin, joka on likimain kattoa myöten täynnä huonekaluja ja varastoitua tavaraa. Jonain päivänä sitten sinnekin mennään hääräämään.

Nyt toivottelen hauskaa iltaa kaikille siellä, painelen saunaan ja kokeilen sen jälkeen josko käsi antaisi armoa nakutella kaikille edelliseen postaukseen kommentoineelle ainakin muutaman sanan :)

Jovelan Johanna

perjantai 22. toukokuuta 2015

Liikuntakyvyttömien puutarhassa

Kirjoittelen tässä yksikätisenä vasurilla, joten tarinointi jää lyhyeksi. Jokin tulehdus ilmeisesti iskenyt oikeaan olkavarteen, kun kättä ei voi nostaa ilman että silmät menee veteen kivusta. Eilen aamupäivällä otin kiukkuisella olkavarrella kameraa kannatellen muutamia kuvia pihalla, iltaa kohti sitten muutuin yksikätiseksi. Onpahan outo ja vaffa kipu pienimmästäkin ojennuksesta, mutta tietyissä asennoissa ei lainkaan kipua. Ja se tästä epikriisistä.



Niin ihana meinaan tämä maailma juuri nyt tuolla pihalla on, että haluan tallentaa kevään yllärikukkaniityn muistoiksi tänne. Gerdan kukkaniityllä ei ollut  mitään viime vuoden keväänä (kesällä muuttui unikkopelloksi), mutta tänä keväänä vanhat perinnekukat ovat palanneet (ihan itse) ja kukkaloisto sen myötä on sekavuudessaankin aika suloinen. On jos mitä kukkaa, jokaista väriä ja kokoa, joitain enemmän kuin toisia, toisian hurjan paljon ja muutamia vain yksi tai kaksi, mutta koko pieni kukkaniitty on niin täynnä kukkaa, ettei kaikista voinut edes ottaa kuvaa, kun en hennonnut mennä muiden päälle tarpomaan luokse päästäkseni. Hassua myös se, että ostimme muutamia valkoisia ja sinisiä lemmikeitä aiemmin keväällä täysin tietämättöminä siitä, että Gerdan mullassa niitä jo on odottamassa maasta nousua. Gerdahan oli viime kevääseen saakka pelkkää umpeen kasvanutta ryteikköä. Nyt, silkkaa kukkaa!





Talven yli selvinneet mansikatkin kukkivat jo, ruohosipulikin virkistyi talven jälkeen tekemään pontevaa kortta.




Köynnökset nousevat kohti huvimajan kattoa.



Syreenikaaari alkaa olla tuuhea. Kasvihuone edelleen korjaamatta ja sen paikkaa hieman siirretäänkin, kunhan saan oikean käden taas kuntoon. Yksin isäntä ei sitä saa siirrettyä, vaikka aikamoinen supermies monessa jutussa onkin.


Tälle viikolle iski vielä toinenkin murhe; auto hajosi. Isäntä on vaihdellut tulppia ja paukutellut sieltä ja täältä, mutta kotterotyyppimme senkun vaan murjottaa paikallaan. Meillä on siis ollut pakollinen kotivaratesti päällä. 



Eipä tuota autottomuutta ole huomannut syömisten suhteen. Kaikkea on riittävästi. Ainoastaan juomavesi alkaa olla loppusuoralla varastoa, mutta kultainen ystävämme naapurikylästä toimittaa sitä meille tänään. Auto lähtee sairastuvalle, kuten Jovelan emäntäkin. Yksikätisenä ei mitkään hommat oikeen suju varsinkaan kun se kiukuttelija on oikeakätisen oikea käsi. Täällä ollaan siis tavallaan liikuntakyvyttömiä. Auto ei liiku, eikä käsikään, mutta siitä viis!

Nyt on ihana kevät, lämmintä ja pihalla kukkii! Luonto on ottanut taas vallan aidan toisella puolella (ja vähän tälläkin puolella).


Lähetän nyt terveisiä sinne jokaiseen blogiin ja tupaan tässä ja nyt, kun en taida pariin päivään kyetä blogikierrokselle terveisiä nakuttelemaan.
Lämmintä ja suloista viikonloppua kullekin tahoillaan!

Jovelan Johanna

maanantai 18. toukokuuta 2015

Huonekaluja, osa 2

Onpas taas ollut tohinaa. Toisaalta olen ollut hieman uuvuksissakin. Aina ei jaksaisi. Sellaista se on. Noh, aiemmin ostettu vaatekaappi kuitenkin saapui ja löysi paikkansa. Pidämme siitä kovasti. Samalla tuli käytyä garderoobia läpi siten, ettei niitä kaapissa uinuvia kolttuja olisi turhaan viemässä tilaa. Tällainen tuo kaappi nyt sitten on kotiutettuna Jovelassa.



Uudelleenmöbleeraus vai pitäisikö sanoa vanhalleenmöbleeraus jatkuu. Isäntä on parhaillaankin jytäämässä vanhoja maaleja pois senkistä, joka on ollut tämän talon alkuperäisiä kalusteita. Ei sentään 1850 -luvulta, mutta joka tapauksessa näitä wanhoja mööpeleitä, joita saimme talokaupan myötä.

Tässä on meidän tuleva liinavaatesenkki. Tukeva, syvä ja tilava.



Ovessa on kauniit salmiakkikuviot. Senkistä tulee valkoinen, vetimistä ja salmiakkikuvioista antiikkiharmaat.


Laatikoita on kolme ja ovia on kolme. Ovien takana on yhtenäistä tilaa kahden hyllylevyllisen verran.


Senkki tänään ennen siirtoa isännän verstaalle, Gerdassa kuvattuna.


Senkki tulee tuon Ikean korkean lipaston tilalle. Tuolit siirtyvät makuuhuoneeseen vaatekaapin molemmin puolin.


Senkki hiotaan ensin ja maalataan vasta myöhemmin, jotta se saa rauhassa palautua ulkoilmaolosuhteista. Käyn myös vuodevaatevaraston läpi ajatuksella. Meillä on möksältä ja edellisestä kodistakin joitain vuodevaatesettejä, jotka joutavat jo pois. Liikaa niitäkin kertynyt, nyt halutaan vähemmän seisoskelemaan käyttämättömänä.

Lisää myytävää

Kiitos kaikille jo kauppoja tehneille! Vanhat mööpelit ovat löytäneet koteja hirmuisen nopeasti. Yöpöydät, vaatekaapit, tuolit ja ensimmäinen peili menivät hujauksessa. Nopeimmat kaupat taisivat olla ne ruokapöydän tuolit, jotka varattiin muutama minuutti siitä kun ehdin saada ne myytävien listalle. Kurkkikaa siis kiinnostuneet tuota MYYTÄVÄNÄ -linkkiä tämän tästä. Siellä on pari uutta juttua taas, mm. tuo lipasto. Lisään myytäviin vielä tällä viikolla yhden "kristallilampun" eli tummanruskean (melkein mustan) prismoista tehdyn kristallilamppua imitoivan kattolampun ja yhden modernin kristallikattovalaisimen. 

Seuraava projekti mööpeleiden suhteen on se kaunis punainen pukeutumislipasto, joka syrjäyttää taas uusvanhan mööpelin täällä. Jos jotain kiinnostaa tuunattavat metallisängyt, niitäkin on tulossa. Ne ovat siis vanhoja, mutta koska emme tarvitse itse neljää, pari saa lähteä. Muistaakseni sellainen, jonka alta vedetään toinen metallisänky, jolloin muodostuu parisänky.

Tämän enempää en tällä kertaa jaarittele. Yritän saada viriteltyä itseäni leipätyösavottaan ja muutenkin on kaikenlaista pikkupuuhaa, joten olen taas hieman hissukseen tovin. Ilmat ovat epävakaisia, sadekuuroja piisaa joten pihalla tai keittiöpuutarhassakaan ei juuri mitään tapahdu. Kesä on jo melkein täällä, pääskyset saapuneet ja puut lehdissä.

Aurinkoisia päiviä kaikille siellä

Jovelan Johanna


maanantai 11. toukokuuta 2015

Posliinikukkia ja syreenimajoja

"Ystäväni, tartu käteeni ja lähde kanssani vakka-suomalaiseen maalaiskylään tapaamaan uutteria 1900-luvun alkupuolen ihmisiä. Heidän aikansa maailma on muuttunut lähes täysin. Jakakaamme hetki heidän ilojaan ja murheitaan, tullaksemme hitusen tyytyväisemmiksi omaan osaamme."

Näin kirjoittaa Veikko Päiviö johdantona vuonna 1999 painetussa kirjassaan Ennen pikitietä. Kirja kertoo muistoista näiltä kyliltä ja se on osittain kirjoitettu paikallismurteella. Me saimme tavata kirjailijan itsensä kotonamme. Hän on talomme perustajan lapsenlapsen Esterin ystävä, paikkakuntalaisia siis itsekin ja meillä oli ilo saada heidät molemmat tänne vierailulle. Nuo sanat sopivat niin hyvin viimeviikkojen elämäämme täällä. Meitä on kuljetettu kuin kädestä pitäen tarinasta toiseen ja olemme saaneet jakaa iloja ja suruja. Meidän osaksemme on jäänyt olla tyytyväisiä ja sitä me kyllä olemme!


Meillä on siis ollut oikea historiamyllerrys täällä viimeisen rapian viikon aikana. Ensin tapasimme talon viimeiseksi jääneen isännän siskon, sitten kaiken alkuunpanneen, varsinaisen kotiseutu-Sherlockin Juhan vaimoineen ja nyt koko tilan ensimmäisen isäntäparin lapsenlapsen. Meille on tuotu niin paljon historiaa kertomuksina, kuvina ja tavaroinakin! Tällä hetkellä esimerkiksi tuolla salissamme on juurtumassa paikkakunnalla aikoinaan kukkineen posliinikukan oksa, jonka Juha vaimoineen meille toi. Posliinikukka on siis köynnöstävä huonekasvi, jonka kukat kukkaharrastajien mukaan omaavat mitä suloisimman tuoksun. Kukka oli vuosisadan vaihteessa kovin suosittu ja sen pitkiä oksia kiemurteli pitkin huoneita. Olemme ihan sanattomia kaikesta tästä vaivannäöstä ja ihmisten halusta juurruttaa meitä ulkopaikkakuntalaisia uuteen kotikyläämme.


Kerrotaanpa hieman tästä tuoreimmasta kohtaamisesta, joka tietenkin liittyy tiiviisti tähän taloon, jota nyt vuorollamme asutamme. Saimme vieraaksemme Esterin ja hänen ystävänsä Veikon, joka on tuon mainitun kirjan kirjoittanut. Veikko on paikallisia, oikea grand old man. Hän on ammatiltaan opettaja ja monitoimimies, joka on vaatimattomasti rakentanut itselleen kodin ja 9 metrisen veneen, viljellyt siinä sivussa juurikkaita ja siitäkin palkittuna miehenä suoriutunut. Melkoinen supermies kyllä! Ester taas on nuorena hoitanut lapsia ja sittemmin tehnyt merkittävän uran paikkakunnan osuuskauppatoiminnassa, jossa uraa riitti yksin ja myöhemmin miehensä kanssa yhteensä 47 vuoden ajan. 



Ester aloitti uransa kauppa-apulaisena vuonna 1953. Häntä ei pidetty alalle sopivana, koska Ester oli niin ujo, ettei tohtinut ihmisiä silmiin katsoa, mutta niinpä ura vaan aukeni. Tuohon aikaan kaupanteko oli asiakaspalvelua ja myynti usein irtomyyntiä. Ester muistelee, että uransa alussa kahvi oli vielä säännöstelykorttien varassa, voita myytiin 10 kilon paloista leikkaamalla ja sokeria topasta. Maitoa myytiin kannuista. Se aiheutti vielä 60-luvulla ongelmia, koska sittemmin myymälänhoitajaksi miehensä kanssa edenneen Esterin myymälässä ei ollut sen enempää vettä kuin lämmitystäkään. Tai oli molempia, vesi vaan piti kantaa kaivosta saunalle ja lämmittää ja jos mieli, että kaupassa oli lämmin, tulipesään piti laittaa klapiä yölläkin. Myöhemmin maitokannujen pesusta päästiin eroon, kun maitoa alettiin myymään pusseissa. Tuohon aikaan asiakkaat olivat ystäviä. Kun Esterin ja hänen miehensä kotiin hankittiin televisio, monet asiakkaat kokoontuivat heille katselemaan ohjelmia. Ester kertoo myös kirjassa Vehmaan osuuskauppaa 100 vuotta, ensimmäisestä päivästään toisessa myymälässä, jonka hoitajiksi he miehensä kanssa siirtyivät. Päivä oli ikimuistoinen. Asiakas oli tullut 10 litran astian kanssa ostamaan siirappia, jota piti ottaa 200 litran tynnyristä. Tynnyri oli seissyt ulkona auringossa ja pullistunut turpeaksi. Kun Ester avasi tynnyrin, siirappi lensi kovalla paineella hänen ja asiakkaan päälle. "Ei siinä sitten auttanut kuin molempien mennä saunalle pesulle" Ester muistelee. Tuohon aikaan kaupoissa oli myös asiakkaiden postilokerot, joista myöhemmin luovuttiin kun postia alettiin jakamaan suoraan taloihin.

Esterin isoisä Henrik Henrikinpoika ja isoäiti Fredrika Jaakontytär olivat talomme ensimmäiset asukkaat ja tämän tilan perustajat. Esterin isä Johan Gerhard (Jussi) on heidän poikansa, toinen kaksosista. Ester ei muista isovanhempiaan, eikä se olisikaan mahdollista sillä molemmat ovat kuolleet jo parikymmentä vuotta ennen kun Ester syntyi. Hänen isänsä ja äitinsä asuivat Villa Gerdassa, eli pikkutalossa kuten Esterkin.


                                   Gerdan kukkaniitty tänään - kevätesikot kukkivat

Esterin isällä oli 2 siskoa; Augusta ja Gerda (kolmas sisko Helmi eli vain 2 vuotta). Joka tapauksessa Esterin isän kaksoissisko Augusta meni naimisiin Nikolai Herbert Wikströmin kanssa, jonka sukunimi myöhemmin muuttui Valtaharjuksi. Nikolai oli Esterin mukaan juutalaista sukua ja piti kylällä nahkakauppaa. Myöhemmin Augusta kuoli ja Nikolai meni naimisiin Johanin toisen siskon Gerdan kanssa. Näin hänelle avioliittojen kautta siirtyi omistusosuuksia tilaan. Kun Esterin isä ikääntyi ja Esterin äitikin kuoli, heille lahjoitettiin pieni talo samalta paikkakunnalta ja lopulta Alastalo maineen myytiin Tuokilan perheelle. Kuitenkin usean vuoden tätä ennen sekä Tuokilat että Alastalot (eli Esterin perhe) asuivat samaan aikaan samalla (tällä) tilalla. Tilan perustajajäsenten viimeiset pikkutalossa ja Tuokilat päätalossa. Ester ja tilan uusien omistajien lapset olivat hyviä ystäviä keskenään. Tosin kerran Ester oli potkaissut Matin siskoa ja passitettu äitinsä toimesta komeroon häpeämään kunnes suostuu pyytämään anteeksi, mutta lapsilla oli joka tapauksessa yhdessä mukavaa. Ja olihan heitä kieltämättä täällä melkoinen lauma.

Alastalossa (eli Jovelassa) on ollut paljon elämää. On ollut lapsia ja eläimiä, on viljelty milloin mitäkin ja 1920-luvulla isännäksi tullut Jalmar oli myös kovasti hevosmiehiä. Tilalla on nähty usein romaneita hevoskaupoilla. Viljelijänä hän ei ehkä ollut niinkään elementissään kuin hevosmiehenä. Eipä siis ihme, että täällä edelleenkin on jäljellä kokoelma suitsia, länkiä ja muita hevosiin liittyviä tavaroita. Ester oli myös ollut läsnä kun Jalmarin vaimo, eli talon toinen emäntä menehtyi aiemmin mainitussa onnettomuudessa. Hänellä oli paljon puuhaa ja jokin ruokakin oli jo myöhässä. Kiireellä oli sitten tupaan tulia tehnyt ja yrittänyt nopeuttaa heikosti syttynyttä tulta bensalla. Bensa oli kuitenkin hulahtanut kauttaaltaan emännän päälle ja näin räjähdysmäinen palo oli saanut alkunsa. Alastalon viimeinen isäntä Matti oli kantanut äitinsä ulos ja hänessä roihunnutta paloa oli tukahdutettu pihalla. Ester oli laitettu juoksemaan naapurustossa asuneen perheen luo, jonka isäntä oli jonkinlainen palomestari. Hän oli paikalle tultuuan heti komentanut sulkemaan kaikki ovet ja ikkunat, jotta palo saatiin sammumaan. Alastalon II emäntä menehtyi saamiinsa vammoihin myöhemmin. Tupa oli kärsinyt palosta melkolailla, mutta murheellisin seuraus oli se, että lasten äiti menehtyi ja tämän jälkeen talo jäi emännättömäksi. Toki Matin siskot emännöivät talossa kuka mitenkin kykeni ja meidän tapaamamme Matin sisko oli Esterin mukaan erittäin hyvä taloudenpitäjä ja taitava keittämään ruokia, mutta varsinaista emäntää täällä tuon murheellisen tapauksen jälkeen ei ilmeisesti ole ennen minua ollut.

Täällä on ollut Alastalojen aika ja Tuokiloiden aika, nyt meidän aikamme. Taitekohdassa 20 -luvulla tilalla asui molempia, Tuokiloita ja Alastaloja. Alastalojen aikaan tilalla oli piikoja ja renkejä. Joskus heidän ja talon oman väen raja himmeni, syntyi lehtolapsiakin. Esterin äitikin oli tullut alunperin taloon hoitamaan iäkkäämmäksi joutanutta Esterin isää, jonka kanssa sitten avioitui. Myöhemmin he saivat Esterin.

Tuvassamme ja salissamme on järjestetty Tuokiloiden aikaan tupailtoja. Nuoriso kokoontui yhteen, musiikkia soitettiin ja tanssittiin. Jollain oli grammarikin ollut. Elo oli ollut iloista ja hauskaa. 

Ester kertoi myös, että takapihallamme on ennen ollut syreenimaja. Tämä hymyilyttää, sillä mehän raivasimme umpeen kasvaneen takapihan villiintyneistä syreeneistä, mutta jätimme syreeniä sen verran, että saimme tehtyä syreenikaaren. Ennen syreenimaja, nyt syreenikaari - sympaattista jatkumoa hieman eri tyyliin toteutettuna. Tällaisesta syreenimajasta meillä ei ollut ennen tapaamista mitään tietoa, eikä sellaisesta enää meidän aikanamme ole ollut mitään viitteitä muodostelmanakaan. Ester ihasteli ystävällisesti meidän syreenikaartamme, joka on juuri puhjennut viherrykseen.


Jokainen näissä merkeissä kohtaamamme ihminen täällä on tuonut meille osansa paikkakunnan eläväksi muuttuvasta historiasta. Heitä kaikkia kotiseudun lisäksi tuntuu yhdistävän vilpitön mennen ajan ja oman paikkakunnan arvostus. Meille ulkopaikkakuntalaisina tämä on sangen ihanaa. Me saamme kuulla tarinoita tästä talosta, näistä kylistä, ihmisistä jotka täällä asuivat ja elämästä jota näillä seuduilla tuolloin elettiin. Ja millaista se elämä olikaan! Sanotaan, että aika kultaa muistot, mutta entä sitten jos kultaakin?! Tällaisia kelpaa muistella, kappaleita meidän maamme historiasta ihmisten tavallisen arjen ja kokemusten kautta. 

Ja tiedonjano näiden menneiden tuulahduksissa vaan kasvaa. Täällä on ollut höyrylaivaliikennettä, fiinisti daamien ja herrainosastoja laineilla puksutellen. On käyty kauppaa, tanssittu, louhittu graniittia ja kasvatettu erikoisia vihanneksia ja yrttejä. On olympiajuoksiaa ja taiteilijoita, kylä, jossa on vain yksi asukas eikä sen enempää ole ollutkaan. On kartanoita ja torppia. Tämä paikka on maaseudusta ja vanhan talon pelastamisesta haaveilevan paratiisi ja täällä voi edelleen aistia menneisyyden, mutta halutessaan siirtyä kaupungin sykkeeseen reilussa puolessa tunnissa. Ei paha tällaiselta pieneltä paikalta keskellä vähän kaikkea tai ei mitään! Ja nimensä mukaisesti tämä paikka on Vehmas, täällä kasvaa kaikki rehevänä.


                                            Raparperilassa viikko sitten.

Laitanpa tähän loppuun vielä muutaman lainauksen Esterin ystävän Veikon kirjoittamasta kirjasta Ennen Pikitietä, jossa hän muistelee lapsuuttaan ja kuulemiaan tarinoita. Meillä on melkein tarkalleen 40 vuotta ikäeroa tuon Veikon kanssa, hän on täältä ja minä kaupungista. Silti ymmärrän hyvin mistä tässä puhutaan, miksi hän on niin valtavan ylpeä kotiseudustaan.

"Kuin melkein päällekkäiskuvina tulvahtaa muistikuvia joka silmäyksellä. Ei hän niitä yritäkään lastenlapsilleen tarkemmin kertoa, eivätkä ne suurtakaan osaa edes voisi kunnolla ymmärtää. Öljylampun ja hevosten vuosikymmenten tuomat ensivaikutelmat ovat mahdottomia tietokoneajan ja autojen kasvateille. Mutta tämmöinen tavallaan pieni matka saa isoisän elämään uudelleen lapsuuskylän vuoden- ja vuorokaudenajat.

Nyt etenee keskikesä ympärillä: ahomansikoitten tuoksu tienvarsilla, villiapilan lähimetsikön rinteessä. Sitten on niitetyn heinän tuoksun vuoro, heinäseipäitten muinaiset rivit ja niitten yllä hentoa usvaa, vaalean kesäyön ydintä ohjaamassa kesän kääntymistä syksyn suuntaan. Kuutamo saattaa järjestellä usvaan eri tiheitä kerroksia. Ja sinä, ihminen, täytyt tuosta samasta suviyöstä murrosikäsi läpäisten aikuisuuteen. Lehmät nukkuvat laiduntensa mäillä, hevoset tahoillaan maaten tai pää riipuksissa seisten nuokkuen. Mökeissä nukkuu kansa tajuamatta, minkä suurenmoisen kokonaisuuden osanen ihminen on.

Aivan erityinen hohtonsa öitten kuutamolla on puhtaitten hankien öinä. Metsän rajalta kuu nousee valaisemaan polkuja navettaan ja huusiin, puuvajaan ja saunaankin. Salusiinit on vedetty akkunoihin, lamput sammutettu. Pakkanen kiristyy, iltavalkeat ovat lämmittäneet huoneet suloisiksi käpertyä peittojen alle. Tuvissa on elämän lämpöä. Aamutulia varten varatut tervakset tuoksuvat puulootan päällä yhdessä separaattorin iltakäytön vivahteiden kanssa, ja kenties joku on rasvannut saappaitaankin sianihralla hellan suuluukkujen edessä. Sukkia roikkuu savupeltien varsilla, yöämpäri on puulootan takana, jos tulee hätä. Sivustavedettävien sänkyjen olkipolstareilla on rinnakkain ainakin kaksi alusvaatteisillaan nukkujaa. Vanhoilla on yösukat jalassa, jollakin huivikin päässä. Eivätkä nuo nukkujat ollenkaan tiedä, millaisten kristallien alle kuutamoyö heidän mökkinsä kätkee. Tähdet äärettömän kaukana, kuu lähempänä, tutkivat ihmisten maailman hiljaista sydäntalven yötä. Sinä, joka salavihkaa tuona yön yksinäisenä kuljet, melkein kysyt, onko tämä unta vai totta? 




Veikko ja Ester, kiitos että saimme tutustua teihin ja kuunnella tarinoita näiltä kyliltä ja menneiltä vuosilta sekä saada vielä tuon hurmaavan kirjankin itsellemme. Sen sivujen kautta saamme hetken elää ajassa ennen meitä. 

Ja kiitos edelleen Juha, joka jaksat meille kertoa tarinoita kyliltä ja sen ihmisistä!

Posliinikukkien ja syreenimajojen lumossa

Jovelan Johanna


Ps. tämä on blogin 300. postaus. Onpa ollut asiaa!

torstai 7. toukokuuta 2015

Alastalon tyttäret ja pojat

Tämä viikko on ollut yhdistelmä pieniä puuhia ja totaalista saamattomuutta. Nuo sateisen harmaat päivät eivät oikeen inspiroi mihinkään suuntaan. Enemmänkin sellaista leipätyösuorittelua ja sen jälkeen saliin lojumaan kirja nenän edessä meininkiä. 

Vaan maanantaina oli toinen ääni kellossa kun me isännän kanssa kurvailimme kukkakimppu sylissä keikkuen pitkin hiekkateitä alueella, jossa emme ole aiemmin käyneet. Kävimme tapaamassa pitäjän toisella puolella asuvaa talomme viimeisen isännän Matin siskoa perheineen. Oi miten hauska kohtaaminen se olikaan!

Olin ajatellut muutamia kysymyksiä etukäteen ja niihin saimmekin vastauksia. Noin muuten ennakoivat alkuvalmistelut olisivat olleet turhia. Tarinat etenevät omaa tahtiaan ja kun niissä vilisee vuosilukuja ja nimiä enemmän kuin ajattelukapasiteetti pystyy kerralla ymmärtämään, tulee sangen pökertynyt olo.

Aloitetaan siitä, että meillä on kasvoja, tarinoita JA kasvoja! Talon historia on avattu aikalaiskertomuksina ja sekin pitää sanoa, että tuo "Alastalon tytär" eli 90 -vuotias wanha rouwa omaa kyllä jäätävän tarkan muistin. Päivämääriä ja vuosia tuli tuosta noin vaan! 

Matin ja hänen siskonsa vanhemmat Jalmar ja Ilma Maria ostivat Alastalon (eli Jovelan) 1920-luvulla. He eivät olleet sukua tilan perustajien Henrik Henrikinpojan ja hänen vaimonsa Fredrika Jaakontyttären kanssa jotka asuttivat tilaa 1868-1920, mutta tunsivat heidät. Matin sisko muistaa hyvin Henrikin ja Fredrikan lapsetkin (Augusta, Johan ja Gerda), muttei tietenkään nuorinta lasta Helmiä, joka kuoli jo lapsena ennen kun Matin sisko oli syntynytkään.

Tässä kuvassa on Alastalon (Jovelan) toinen isäntäpari Jalmar ja Ilma Maria, eli Matin ja hänen siskonsa (ja tietenkin heidän sisarustensa) vanhemmat, jotka asuivat täällä 1920-luvulta alkaen. Ilma Maria menehtyi tuvassa sattuneeseen tulipalo-onnettomuuteen vuonna 1946.



Valokuva-albumista löytyi myös kuva aiemmasta talosukupolvesta, eli tilan alkuperäisten perustajien pojasta. Tässä kuvassa on jo aikamieheksi ehtinyt Henrik Henrikinpojan ja Fredrika Jaakontyttären poika Johan Gerhard (s. 1869) jota kutsuttiin Jussiksi. Hän oli Augustan kaksoisveli ja Gerdan isoveli.


Ja tässä isäntä itse, eli Matin ja hänen sisarustensa isä Jalmar.


Palaan vielä tuohon Johan Gerhardiin, jota kutsuttiin Jussiksi. Hän oli tosiaan toinen kaksosista, Augustan kaksoisveli ja Gerdan isoveli. Tapaamisen myötä yksi osa meille kerrotusta talohistoriasta muuttui; Gerda ja Villa Gerda. Villa Gerdaa ei rakennettu Gerdalle vaan hänen vanhemmilleen "ehtookodiksi" mutta Fredrika kuoli jo sitä ennen. Myöskään se aikanaan skandaalintuoksuinen tarina Gerdan miehen ja Gerdan siskon samoihin vällyihin päätymisestä, jonka vuoksi Gerda olisi pikkuhuvilaan muuttanut ei pidä paikkaansa. Se on tavallaan toisinpäin. Gerda näes avioitui siskonsa Augustan lesken kanssa Augustan kuoltua. Gerda oli tuolloin jo viidenkymmenen ikäinen ja kirkonkirjojen mukaan hän muutti pois tästä talosta Wanhapappilaan. Lapsia heille ei enää syntynyt, mutta Gerdan miehen ja Augustan liitosta syntyi kaksi poikaa, joista toinen (Jesse) piti Kulmakaupaksi kutsuttua liikettä kirkonkylällä vuoteen 1964 saakka.

Villa Gerdassa on asunut monia ihmisiä, yksi heistä, toinen vanha rouva Ester nimeltään, omistaa edelleen talon tällä paikkakunnalla joten yritämme tavoitella myös häntä. Olen kirjoittanut muistilapulle, että Ester olisi ollut Johanin, eli Jussin tytär. Hieman nuo omat muistiinpanot naurattavat nyt kun niiden ja muutaman virallisen dokumentin pohjalta tätä kirjoittelen. Olen kirjoittanut yhteen kohtaan mm. Suuri harmaa kivi > Augusta! Enkä lainkaan saa päähäni mitä ihmettä sillä olen tarkoittanut. On selvää, ettei muistini yllä edes saman viikon tapahtumien osalta samaan kuin Matin siskon käsittämätön muisti vuosikymmenten ajalta!


Suuri harmaa kivi kuitenkin täällä on. Muistelen, että Matin sisko kertoi tarinan jostain, joka tapasi kavuta kivelle muiden lähdettyä kouluun, mutta Augusta oli lapsista vanhin Johanin (Jussin) kanssa, joten hänestä ei tainnut olla kysymys.

Noh, kivi kuitenkin on ja se näkyy monissa meidänkin ottamissa kuvissa tuolla pikkuaitan ja vankkurisaunamme välissä sekä tässä kuvassa, jossa tila näkyy 1980-luvulla. Matin sisko muistaa päätalon olleen keltainen, ei punamulta -punainen. Tässäkään kuvassa talo ei enää ole maalipinnalla, joten kovin kauan siitä on, kun talo ylipäätään on ollut maalattuna.


Tämä kuva taas on jo kertaalleen täällä blogissa nähty ja tuolta ullakoltamme erittäin huonossa kunnossa löytynyt. Matin siskon seinällä roikkuvaa (ylempää) kuvaa ja tätä vanhempaa kuvaa on hauskaa verrata. Ne molemmat ovat ilmakuvia, vaikkakin eri suunnasta otettuja. Laitoin tähän alempaan kuvaan muutaman numeron, jotka osoittavat jo purettuja rakennuksia, joita ei näy tuossa ylemmässäkään kuvassa (osin, koska rajaus ei riitä).


Numeron 1 rakennus oli jonkinlainen lato, jonka kunta vaati purettavaksi, koska se notkui tielle. Talo on purettu Matin aikana. Numero 2 oli muistaakseni eläinsuoja ja numero 3 lienee keskusteluissa mainittu sauna, joka oli sijainnut hieman maakellarista peltojen suuntaan. Näitä kolmea rakennusta ei enää ole, mutta numeron 2 perustuksia näkee vielä ylemmässä kuvassa.

Nyt ollaan puhuttu jo niin paljon Matista ja Matin siskosta, että on aika nähdä myös heidät! Tässä on Matti, Alastalon viimeinen isäntä, joka eli talossa vuosituhannen vaihteen tienoille. Viimeiset 2 vuotta hän asui jonkinlaisessa hoitokodissa. Kuva on armeija-ajoilta ja jälkiväritetty. Matin siskon mielestä kuva ei ole parhaita Matista ja hiusten kuparisävyisyyskin lienee vain värittäjän mielikuvaa.
Komea isäntä hän kuitenkin on ollut, muttei ehkä helpoimmasta päästä ihmisenä. Ei hän paha ole ollut, mutta vaativan oloinen. Liekö se ollut syynä, ettei rouvaa sitten koskaan taloon hänen aikanaan tullut. Alastalon loppuhistoria oli emännätön.


Tapaamisen aikana selvisi sekin, kuka täällä on istutellut kaikenlaista. Varmasti moni tilan naisasukkaista on istutellut kukkia ja perennoita, mutta se valtava lumipalloheisimme on Matin siskon istuttama. Hän muutti täältä pois 1950-luvulla. Sitkeitä ovat nämä Alastalossa juurensa kasvattaneet, siitä ei ole epäilystäkään!

Ja tässä hän sitten on, nuori ja kaunis Matin sisko, joka on kuvattu Lotta-puvussaan. Pyysin jokaiseen kuvaan luvan (kameralla valokuvasta otettuja kaikki) ja myös siihen, että saan tallentaa ne tänne blogiin. Sovimme myös, etten laita hänen nimeään blogiimme. Häntä siis täällä blogissa kutsutaan nimellä Alastalon tytär tai Matin sisko.


Näin olemme päässeet melkein koko avatun historiikin maalilinjalle saakka, mutta yksi puuttuu. Hän on "aina ollut" Alastalon salissa, meille kerrottiin. Kuvassa on Alastalon toisen isännän Jalmarin (Matin isä) veli Siivo (1902-1954). Hänen hääkuvansa (maalaus) on roikkunut salissa vuosikymmeniä. Matin poismenon jälkeen talo tyhjennettiin ja maalaus otettiin säilöön Matin siskon luo. (Valtavan vaikeaa kuvata lasipintaista maalausta auringon paistaessa salin 3 seinältä ikkunoiden läpi, mutta oikeastaan pidän kuvasta näin. Siinä vanha ottaa vallaan nykyajan  heijastuessa taustalla - yleensähän se on juuri toisinpäin)


Sen lisäksi että meitä kestittiin ihanilla piirakoilla ja herkuilla, meille kerrottiin tarinoita ja näytettiin kuvia, meille lahjoitettiin tuo "aina" salin seinällä ollut Jalmarin veljen ja hänen vaimonsa vihkikuvamaalaus. Se on nyt taas Alastalossa, jota Jovelaksi kutsutaan. Maalaus löysi oman paikkansa heti, ihan kuin se tosiaan aina olisikin salissa ollut. Olemme niin valtavan kiitollisia ja otettuja tästä lahjasta, jolla on meille myös suuri merkitys. Me olemme nyt kolmas talosukupolvi tässä talossa. Kuten sukupolvet ennen meitä, mekin haluamme kovasti, että talossa on sekä meitä että heitä, jotka täällä olivat ennen meitä, vaikka emme sukua olekaan. Tuo taulu on juuri sitä!


Vaikka täällä mööpelit ovat valssanneet ympäriinsä paikkaansa hakien, joillakin tavaroilla on automaattisesti se oma paikkansa. Tälle Matin siskon miniä olikin hieman hymyillyt huomatessaan, että meillä on tuvassa samanlainen kello presiis samalla paikalla kuin Matin aikaan tuvassa oli.

Maanantain tapaamisen jälkeen olin koko illan ihan pökerryksissä. Tarinoita, nimiä ja vuosilukuja tuli kerralla niin paljon, että hetken jo ajattelin, etten muista kerrotusta juuri mitään. Muistin kuitenkin ja onneksi tapaamme taas uudelleen - jos vaikka saisimme heidät tänne vastavierailulle ihmettelemään livenä, mitä olemme paikalle tehneet.


Lopuksi tallennan tähän vielä muutaman oleellisen asian itse talosta. kuten ajattelimme, meidän makuuhuoneemme on ollut kaksi erillistä pientä kammaria. Sitä emme tienneet, että tässä on ollut sen vuoksi kaksi tulipesää, joista toinen purettiin samalla kun huoneet yhdistettiin. 

Porstuaa on ennen kutsuttu porstuakammariksi ja se on ollut yhtä tilaa. Matin sisko kertoi, että kesällä tuvassa saattoi kaiken ruoanlaiton jälkeen olla niin kuuma, että he söivät porstuassa. Sodan jälkeen tila jaettiin väliseinällä kahdeksi eri tilaksi joista taaimmaiseen (meillä vessatilana) rakennettiin pönttöuuni.

Kysyin Matin siskolta myös missä he nukkuivat, kun talossa kuitenkin oli pelkästään perhettäkin 8 henkilön edestä. Naurun saattelemana hän vastasi, että kuka missäkin! Nuorimmalla oli oma sänky, mutta sänkyjä oli sitten vähän joka huoneessa ja osa niistä oli kerrossänkyjä.




Selvisi muuten tuon nurinperin väärinpäin kahvan ja lukon mysteerikin. Heidän isänsä Jalmar oli vahingossa uuden lukon väärinpäin ja nurinperin laittanut ja siihen se sitten jäi. Ja saa muuten jäädä edelleenkin! Väärän vänkyrän talossa pitää olla ainakin yksi väärän vänkyrän kahva ja lukko!


Näin. Alastalosta Jovelaksi ja omalla tavallaan taas Alastaloksi. Menneet ja nykyiset nivoutuvat yhteen ja kaikkia yhdistää se arki jota elämme.

Hurraa menneet ja tulevat tarinat, jotka toden totta ansaitsevat tulla kerrotuiksi ja kuulluiksi!

Jälkimuokkaus! Postauksen lähettämisen jälkeen tavoitin puhelimitse tämän tilan perustajan jälkeläisen Esterin. Hänen ukkinsa siis oli Henrik Henrikinpoika ja mumminsa Fredrika Jaakontytär (Jacobsdottir) ja isänsä
Johan Gerhard, eli Jussi, jonka kuva on postauksen alussa. Nyt selvinnee miksi tämä talo on nimeltään Alastalo, sillä hänen tyttönimensä oli Alastalo. Saiko talo nimensä ihmisten mukaan vai ihmiset talon mukaan (kun sukunimet muuttuivat jonkun tyttärestä tai pojasta erillisiksi sukunimiksi) saattaa selvitä jo ensi viikolla kun tapaamme Esterin, joka luonnollisesti myöskin on asunut täällä. Hän tulee meitä tapaamaan tänne ja samalla katsomaan lapsuudenkotinsa maisemia tässä ajassa. Mitkään näistä asioista ei olisi tapahtunut ilman yhtä perjantaisin näillä suunnilla saunomassa käyvää miestä vinkkeineen, jotka ohjasivat meidät Matin siskon luo ja siten edelleen Esterin pakeille. Uskomatonta!

Lämpimin terveisin

Jovelan Johanna (tunnetaan kuulema kylillä myös Alastalon uutena emäntänä!)

maanantai 4. toukokuuta 2015

Mr. Pönö

Jovelassa on rymsteerattu. Viime kevään muuton ja monen muun asian vuoksi meillä on ollut kaapit väärällään läpikäymättömiä lootia ja tavaraa enemmän kuin laki sallii. Villi Varpunen tuossa tovi sitten kannusti omalla esimerkillään ryhtymään tuumasta toimeen ja sen teimmekin. Ensin tyhjennettiin vaatekaapit. Hyvä tuli. Nyt viikonloppuna vuorossa oli sali ja salin 11 kaappia (huh!) Siinä samalla sitten tuli rymsteerattua muutenkin. Salista saatiin vähennettyä yksi kaappi ja pöytä pois. Tavaraa lajiteltiin kirppikselle, pois ja varastoon. Vaan miten tähän liittyy Mr. Pönö? Eikö hän olekin komea! Kaikkien Monopoli -pelien pankkiiri ja pohatta, kauppiaiden kauppias, isäntä jolle taatusti pokattiin!


Hänestä emme oikeasti tiedä mitään, eikä hänen pitäisi liittyä millään lailla Jovelaan tai edes tähän kylään. Mr. Pönö liittyy harrastukseeni: kerään vanhoja valokuvia, ns. visiittikortteja, jotka puhuttelevat ja juhliin liittyviä dokumentteja. 


Ennenhän facebook toimi siten, että valokuvamossa otettiin kuvat, ne kiinnitettiin paksulle aluspahville ja tämä visiittikortti, eli ateljee-selfie -valokuva ojennettiin vierailun yhteydessä joko talon piialle, sisäkölle tai emännälle. Kuva laitettiin usein porstuan sivupöydän tai piirongin päällä olleeseen kulhoon, josta emäntä sitten myöhemmin sijoitteli valokuvia talon naamakirjaan, eli vierailukirjaan. Oli se komeata silloin! Mr. Pönö on herran visiittikortti. Ilme on vakava, kuten usein tuohon aikaan oli. Se johtui enimmäkseen siitä, että valokuvaushetkellä joutui pitämään samaa ilmettä usean minuutin, jotta kuva onnistuisi ja hymyn jähmettäminen kasvoille on melkoisen vaikeaa - ja ilme olisi makaaberi.

Mr. Pönö seuralaisineen asuu salin kahvipöydän laatikossa, josta heitä voi katsella lasikannen läpi. Keitä he olivat on oikeastaan sivuseikka. Heistä jokainen edustaa mennyttä aikaa ja antaitsee tulla katselluksi, vaikka tähän taloon eivät millään tavalla liitykään.


Lisää vanhoja valokuvia löytyy salin seinältä raameissa. Muutama näistä on itseasiassa löytynyt tästä talosta. Kehyksissä on erilaisia häihin liittyviä valokuvia ja dokumentteja, joista vanhimmat ovat 150-vuotiaita. Koska nämä ovat olleet esillä virallisestikin, en ole niitä ennen näyttänyt blogissamme.



Kutsuja ja valokuvia menneiltä vuosilta, jotka kertovat pääasiassa Lounais-Suomessa eläneiden ihmisten elämästä. Osa dokumenteissa mainituista taloista ja paikoista on edelleen olemassa.


Tämä on ehkä hieman erikoisemmasta päästä, mehän usein ajattelemme, että tietyt asiat kuuluvat nykyaikaan. Kuvassa on yksi sivu avioehdosta vuodelta 1922. Siinä luetteloidaan hopeiden lisäksi jopa käytetyt vaatteet. Tuohon aikaan avioehtoon kirjattiin kaikki se omaisuus, mikä avioliittoon astuessa avioituvalla oli. Sen jälkeen avioehdon sivut ommeltiin yhdellä kulmaompeleella toisiinsa kiinni ja sinetöitiin sinetillä. Niin kauan kun sinetti oli ehjä, avioehto oli voimassa. Tämä pari avioitui Helsingissä 2 viikkoa avioehtosopimuksen allekirjoittamisesta. Meillä on myös todistus siviiliavioliittoon vihkimisestä.


Tämä on siis pieni harrastukseni. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä arkisessa mielessä. Tätä kiinnostuksen kohdetta kutsutaan muualla maailmalla sosiaaliseksi historiaksi: miten ihmiset elivät, miten he juhlivat, mitä syötiin, mitä juotiin ja miten oltiin arjessa ja juhlassa.

Tallennetaanpa tähän sitten muutama kuva nykyajasta, eli salista tällä hetkellä. Mööpelit ovat pyörähtäneet, niitä ja tavaraa on saatu vähennettyä.




Loppuun vielä kaksi kuvaa, joissa näkyy hyvin tuo salin katon loiva holvikattomainen kaareutuvuus. Tuvassahan se näkyy selkeimmin, kun taustalla on tummat hirret, mutta kyllä se tässäkin näkyy. Tekee verhojen suhteen pientä haastetta. Osaa pitäisi lyhentää ja osaa jatkaa. Se on hieman jäänyt. Kyllähän te muistatte, miten hyvää pataa minä ja ompelukoneet ollaan!



Tällaista siis Jovelan, eli  virallisesti Alastalon salissa rymsteerauksen jälkeen. Siitäpä tulee mieleen, että Airisrannan Päivi mainitsi tuossa aiemman postaukseni yhteydessä suomalaisen kaunokirjallisuuden merkittävimpiin kuuluvan Volter Kilven teoksen Alastalon Salissa. Vaikkakaan Kilven Alastalo ei liity mitenkään Jovelaan, jonka virallinen nimi tuo Alastalo on, vinkkaan, että tämä teos on ladattavissa ilmaiseksi Elisan kirjapalvelussa E-kirjana.

Tarinoita

Pitääpä tähän loppuun vielä kertoa muutama pieni tarina, jonka entinen paikkakuntalainen meille sähköpostitse kertoi ja samalla ihan virallisesti välittää kiitokset siitä, miten paljon vaivaa hän näkee sen eteen, että Jovelan historiaa saataisiin tallennettua. Hän on kertonut mm. että

Tämän saman tien varrella on talo, jonka nykyään edesmennyt isäntäpariskunta kasvatti yrttejä ja vihanneksia. Saivat varmaankin rinta rottingilla kulkea kylillä, sillä siihen aikaan kun presidenttinämme oli Kekkonen, hän lähetti auton Helsingistä tänne kylille hakemaan presidentin juhliin raaka-aineita. On tainnut olla mainiot yrtit ja vihannekset, jotta autokyydillä kannatti noutaa!

Samainen entinen paikkakuntalainen oli myös keskustellut Jovelasta naisen kanssa, joka aikoinaan oli töissä paikallisessa kaupassa ja hän kertoi seuraavaa: Matti, tuo Alastalon viimeinen isäntä oli joulun alla lähtenyt tavalleen tyyppillisesti kaupoille hetkeä ennen kun ovet laitetaan kiinni. Joulukoristeita oli kuuseen pitänyt saada. Pitkän harkinnan jälkeen Matti oli päätynyt yhteen punaiseen palloon ja tokaissut, että: "Ota vaa yhre. Äkkiä tule liikka!"

Alastalon Matin salissa ei taidettu tarvita rymsteerausta joulunkaan jälkeen ;)


Aurinkoista ja iloista tätä viikkoa armaat kanssabloggaajat ja muut arjen sankarit. Tämä rouva lähtee nyt valmistautumaan treffeille 90 vuotiaan rouvan ja hänen perheensä kanssa. Lähdemme pian tapaamaan talon entistä asukasta ja hänen perhettään. 

Jovelan Johanna