jovela

jovela

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Yksikätisen jouluvalmistelut

Tänä(kin) vuonna Jovelan joulua tehdään maltillisin elkein. Oli tarkoituksena kääriä muutamia paketteja kuluvana viikonloppuna ja tehdä joululaatikot, ehkä perheen perinteinen joulukakkukin, mutta eipäs tuo nyt onnistu, vaikka mieli tekisi. Käsi ei nyt vaan kestä mitään ylimääräisiä hauskoja, kun ei meinaa oikeen kestää tavallisia arkisia työasioitakaan kipuilematta kiukkuisesti. Sellaista se on, kun kohdalle osuu ja ainoa hoito on nollata vaivan aiheuttaja, eli rasitus. Sitä rasitusta taas ei voi juuri nyt työsaralla ihan toivotulla tavalla karsia, joten pitää karsia vapaa-ajan iloista sen mitä pystyy ja ottaa sitten tuo itse jouluaika levon, rentoutumisen ja loman merkeissä - jospa bursiitti-ilkiö siitä sitten ymmärtää poistua areenalta.

Joulu tulee niin tai näin, eikä meillä isännän kanssa mitään hullunmyllyä muutenkaan ole ollut ajatuksena järjestää. Olemme kahden elukoiden kanssa ja tehdään mitä lystää. Isäntä on ottanut arjen pyörittämisen harteilleen likimain yksin, kunnes emännän käsi taas kestää ja joulua ollaan laiteltu hieman nurkille sen verran mitä on huvittanut. Pieniä juttuja vainen, siellä ja täällä. Mitään uuttakaan ei meinata hankkia tänä vuonna.

Jos ei muuta, niin Jovelan pääovi ainakin on komeimmillaan näin jouluaikaan. Pitäähän julkisivun olla kunnossa, kuten sanotaan! On sammalta, jäkälää, valoa, havua ja omenoita, jotka sitten keväällä kierrätetään tomaattilan lannoitteeksi.


Ilmojen puolesta voisi olla mitä vaan. Täällä sataa vuorotellen vettä ja lunta ja kaikkea sen väliltä. Välillä paistaa aurinko niin kirkkaasti ja sitten saattaa taas olla suorastaan kaatosadetta. Ei ole ollut saunavedestä pulaa, tai lisälämmitykselle tarvetta. Meillä on yhä edelleen, joulukuun puolivälin paikkeilla vain salissa sähköpatteri päällä. Se on ainutlaatuisen erikoista se. Tässä talossa kun ei ole mitään lämmitysjärjestelmää, vain uunit, paitsi mainitussa salissa, jossa ei ole toimivaa uunia lainkaan. Irtosähköpatterit ovat siis edelleen kesälomalla. Mahtavaa!

Kammarissa ja tuvassa tuoksuu hyasinteille - ne ovat lempijoulukukkiani, joita ilman joulu ei tule. Muutama lempikoriste on nostettu esille, omenapyramideja on siellä ja täällä ja tuvan kuivatusorren kattoteline pitelee itsenäisyyden kuusen kävyistä tehtyjä koristeita. Riittää joulukoristeiden osalta meille nämä. Tupa itse punaisine tapetteineen ja kupareineen on sellainen koko vuoden jouluhuone, ettei se liikaa kuorruttelua tarvitse ollakseen jouluinen.


Onpa huikeaa ajatella, ettei tässä ole montaa kuukautta kun jo kevät antaa merkkejä tulostaan. Luonnonvaloa sitä kaipaakin, ovat illat kovin pitkiä kun ne pitää aloittaa jo päivällä, vaikka toisaalta kirkkaalla säällä tähtitaivas on aivan voittamattoman hieno. Mutta, pihalla on aivan sysimustaa, ellei kuu loimota taivaalla. Hyvä kun rakennukset erottaa pimeydestä.

Gerdan kuistillekin laitettiin pieniä valoja ilman tulipalovaaraa. Meillä on ollut jo pari vuotta käytössä nämä Clasulta ostetut led-kruunukynttilät, jotka toimii kahdella AA-patterilla. Yksillä pattereilla ollaan pärjätty aina koko talvi ja sitä ennen osan syksyäkin! Täksi talveksi led-kynttilät siirrettiin Gerdan kuistille ja ikkunoille.


Näin lyhyisiin terveisiin jää nyt sunnuntaipostaus, jotta käsi saisi yhden kunnon lepopäivän. Palaan kyllä vielä ennen joulua jutustelemaan tänne, mutta ensi viikonloppu on meillä kovin kiireinen, enkä välttämättä ehdi tänne kertomaan kuulumisia.



Mutta, kuunnelmavinkki pitää silti laittaa! Nimittäin omiin lapsuuden jouluihin kuului vahvasti myös kuunnelmat. Ei ollut joulua ilman Noita Nokinenän hauskaa joulutarinaa, ja niitä kuuntelen edelleenkin jouluvalmisteluiden viihteenä. Toinen lapsuudesta saakka mukana kulkenut kuunnelmasarja on ratkiriemukas Knalli & Sateenvarjo, joka kertoo kahdesta varsin tohelosta brittiläisestä virkamiehestä, joiden tuumaan tarttuminen johtaa aina jos millaiseen sähellykseen. Yle on julkaissut myös näitä hauskoja kuunnelmia kuunneltavaksi Areenassa, siis Nokineniä ja Knalli & Sateenvarjoja, joista heitän vinkkinä nyt viimeksi mainitun sarjan jakson Kirje Joulupukille, joka on sangen poskilihaksia koetteleva tarina. Mikäänhän ei voi mennä pieleen.. Taattua brittihuumoria loistavin suomalaisin ääninäyttelijöin. Viihdettä kerrassaan!

Ennen seuraavaa postausta löydät meidät halutessasi instasta, jonne saattaa jokunenkin kuva aineellistua ennen jouluviikkoa :)

Joulunodotuksen iloa suuntiinne toivotellen

Jovelan Johanna

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Inventaario ruokakomerolla

Miten hauskaa on vaan olla kotona. Pihan sysimustassa pimeydessä lämpiää sauna. Isäntä katselee sohvalla padillaan joitain taontavideoita korvanappi korvassaan ja Freya-kissa sylissään. Itse köllöttelen divaanilla vällyjen alla Pippa-kissa kyljessä kuunnellen kuunnelmaa ja aloitellen sunnuntaipostausta. Näin viikonloppuisin siinä usein sitten tovin kuluttua käy niin, että silmät alkavat lupsua ja painuvat kiinni. Kissa hurisee vieressä, kaikkialla on hiljaista ja hämärää. Uni livahtaa silmään varkain ja me tuhisemme Pipan kanssa kilpaa. Silloin isäntä sanoo Jovelan emännän olevan palaverissa kissan kanssa. Aiheena on aina yksi ja sama: montako katkarapua kuuluu laittaa kissojen jouluruokalautaselle! Mutta tänään päivänokoset on jo otettu ja saunaa odotellessa ryystellään kupit kahvia ja nakutellaan sunnuntaipostaus eetteriin. Viime sunnuntaina en päässyt kuulumisia kertomaan, koska olkatulehdus, eli bursiitti tuli kylään samaan aikaan kulkutaudin kanssa. Puolen viikkoa siinä meni niistellessä ja röhäillessä oikea käsi kipeänä. Vaan se oli silloin ja nyt ollaan taas normaalissa arjessa, joka kuluu töiden merkeissä. Eilen sitten isännän kanssa hoidettiin pois ruokakomeron, eli kotivaralamme vuosi-inventaario. Olipas se homma!

Nykyisellään homma on tosiaan hieman suurehko yhdelle päivälle tehtäväksi, joten isäntä tyhjensi komeron loppuviikosta valmiiksi odottamaan lauantaita. Eilen ruokakomeron viimeiset nurkat tyhjennettiin, hyllyt pyyhittiin ja koko komero imuroitiin huolellisesti.


Hieman oli oudon näköistä, kun kaikki hyllyt olivat tyhjillään. Koska ruokakomero on tehty tilaan, jossa ennen oli romahtaneen leivinuunin pesäosa, se on hieman hassun muotoinen, mutta kuitenkin riittävän tilava, jotta sinne saa reilusti tavaraa ja sisälle voi kulkea kunnolla. Osa uunin tiilimuurista on jäljellä, koska sitä ei uskalla purkaa liikaa, ettei tuvan puolella näkyvälle muuriseinälle käy hassusti. Kun ruokakomeroon astuu kunnolla sisälle, voi kurkata muuriseinän nurkan taakse, jossa yleensä on jotain vuodenaikaan liittyvää silkaksi silmäniloksi.


Tuvanvastainen tiilimuuriseinä näyttää tältä, aika hassulta, mutta siinäkin on hyödynnetty jokainen kolo ja taso.


Alkusyksystä ja joskus kesän aikaan parikin lukijaa kyseli mitä kaikkea meillä on kotivarassa nykyään ja onko sen sisältö muuttunut paljon sinä aikana kun olemme asuneet täällä. Pohdiskelin tuota eilen kun järjestelimme tavaroita takaisin komeroon. Ruokakomeron sisältö on muuttunut oikeastaan aika vähän. Meillä kotivarassa on vain sellaisia tarpeita, joita käytämme muutenkin, ei mitään lopunaikojen palvojien preppailumeininkiä kuivatettuine lihoineen ja maailmanlopun muonineen. Ruokakomeromme on oikeastaan sellainen pieni kotipuoti, josta otamme mitä tarvitsemme, jotta jokaista tarvetta ei tarvitse kaupan kautta hakea yksitellen. Ostamme tarjouksista useamman ja käytämme aikajärjestyksessä pois. Harvemmin mikään arkinen tarve loppuu kesken ja kun ruokakomerolla varasto käy vähiin, hankimme seuraavan satsin lisää tarjoushinnoin.

Yksi meille uusi tulokas kuitenkin tuli mieleen ja se on tuo hyllyllä näkyvä iskukuumennettu kestomaito, joka säilyy muutaman kuukauden. Niitä meillä on nykyään aina muutama komerossa, koska akuutti pannukakku-, räiskäle-, riisipuuro- tai perunamuusikohtaus on hankalasti hoidettavissa ilman maitoa ja maitojauhe, jota meillä on myös aina, ei ole ihan sama asia.

Näiden kuvien mukaan meillä syödään paljon pastaa, käytetään ketsuppia ja sokeria, hillotaan hillosokerilla ja elukoita varten on kokonainen hyllyllinen ruokaa. Myös omatekoista pikkelssiä ja kuivahiivaa on tallentunut kameraan.


Purkkeja piisaa! On itse tehtyä ja ostettua, kokonainen puulaatikollinen kissanruokapusseja, jono sinappia, mausteita, kahvia ja kuivurilla kuivattuja herkkuja, kuten banaanilastuja.


Teetä kunnon laatikollinen, vierasvaraksi ja omaan suuhun keksejä, tarjouksesta ostettuja makeuttajia, jotka aina loppuvat kesken kun vielä yhden painalluksen tarvitsisi, isoissa 5 litran vesipulloissa riisiä ja makaroonia makaroonilaatikkoa varten, tummaa riisiä koirille, tomaattimurskaa ja -sosetta, kahvipapuja, perusraaka-aineita monenlaisiin pastoihin ja patoihin, majoneesiakin näyttää olevan jonon verran. Lisäksi hyllyillä on tietenkin kaikenlaisia jauhoja leivontaan, suurustamiseen, kuorruttamiseen ja muuhun kokkailuun, itse tehtyjä yrttisuoloja, lihaliemikuutioita, kuivattuja hedelmiä, lisukkeita suolakurkuista kapriksiin, oman sadon hilloja, hyytelöitä ja kompotteja, muutama litra öljyjä, erilaisia etikoita, sushi-tarpeita - kaikkea mitä tarvitsee kokkaillessa ja leipoessa. Jossain tuolla reunalla, kameran saatuttamattomissa on myös pino leivinpaperia, tuorekelmua, foliota ja paperipusseja sekä itse tehtyä mustaviinimarjalikööriä ja ihan lattiatasossa ämpärillinen siemeniä linnuille, vessapaperipaali, kissanhiekkaa ja hygieniatuotteita sekä korillinen mallas- ja virvoitusjuomia.


Ruokakomeron päädyssä on juomahylly, josta löytyy kekkerijuomia meille ja vieraillemme. Kahdestaan ei tule poksauteltua korkkia auki, mutta vieraiden tullessa kilistelemme yhdessä. Ei viitsisi sitäkään varten ajella kaupunkiin saakka, joten juomahyllystä löytyy erilaisia viinejä erilaisiin tarpeisiin. Katossa ja sisääntulon puolella komeroa roikkuu yrttejä ja sipulia, jotka ovat tykänneet olla ruokakomerossa, jossa on pimeää, ilmavaa ja viileää. Komero pysyy viileänä kesälläkin, ja talvella se pysyy plussalla kovimmillakin pakkasilla.


Koska ruokakomerossa on yrttejä, siellä tuoksuu aina ihanalle. Lisäksi komeron katosta roikkuu kankaisia pusseja, joissa on kanelia ja neilikkaa sisällä. Pidän mausteiden tuoksusta. Nyt jouluiseen aikaan komerossa on myös kuivattuja appelsiiniviipaleita ja kanelitankoja sekä tähtianiksia pusseissa, ihan vaan koristeena. Lyhty on patterikäyttöinen ja se on komerossa tarvetta varten. Jos tulee sähkökatkos, komerossa ei näe kättäänkään ilman valoa!


Siinäpä se, pähkinänkuoressaan tuo meidän ruokakomeromme, oma lapsellinen haaveeni ikiomasta kotipuodista, jonne voi mennä ostoksille päivittäin ja se on toiminut erittäin hyvin - niin hyvin, etten ilman enää olisi millään! Tämän kummempia ei tällä viikolla täällä sitten puuhailtukaan, tuo käsi ei oikeen anna mitään ihmeellisyyksiä tehdä vieläkään, mutta ruokakomeroinventaario oli kyllä puuha kerrassaan!

Joulurauhaa odotellessa

Lueskelin tällä viikolla nelisen sataa vuotta vanhaa joulurauhan julistusta. 1600-luvulla julistettu joulurauha nykyihmisen korvaan kuulostaa enemmänkin syyteluennalta, mutta mitähän miettisi sen ajan ihminen nykyajan jouluista oman aikansa joulurauhan julistuksen hengessä? Siihen aikaan kiellettiin kaikenlainen kaupustelu jouluna tietyn ajan jälkeen ja juomien tarjoilukin määräytyi jumalanpalveluksen ajankohdan mukaan. Hyvin ankarasti manattiin olemaan juoksemasta ympäri kaupunkia "kuin perkeleet" sillä asuvaisten tuli pysyä kotonaan ja rauhallisesti juhlaa kunnioittaa. Lisäksi kehoitettiin välttämään ylensyömistä, ylenjuomista ja turhia valoja!

Turhista valoista ainakaan meitä Jovelalaisia ei voi syyttää - meillä palaa näin pimeän aikaan yksi pieni pöytälamppu tuvassa ja toinen tai kaksi vastaavaa salissa. Muuten valoa tuovat kynttilät - ellei sitten tehdä jotain valoa tarvitsevaa hommaa, jolloin on järkevää valaista enemmän, mutta noin muuten me elelemme lempeissä valoissa energiaa säästäen.

Ihan turhuuksien valoiksi en laske tätä tänään kuistille kieputeltua lempeää valosarjaa, joka toimii paristoilla, tai niitä Gerdan ikkunoille laitettuja, paristoilla toimivia kruunukynttilöitä, jotka palavat reilusti yli puoli vuotta kahdella AA-patterilla ulkolämpötilassa.  Meillä on sysipimeää täällä katuvalottoman tien varrella ja ilta tulee aikaisin. Näin joulua kohti mennessä sitä kaipaa hieman valopilkkuja muuten niin lempeään pimeyteen. Tänään sitä valoa sai sekä Gerdan ikkunat että tämä kuistimme.


Kotitonttu Aukustikin on ollut joulumielellä. Tänään on tehty lintujen joulukakut - niitä pähkinöitä ja sulatettua kookosvoita. Lintulaudalla käy sellainen kuhina, ettei ennen ole nähtykään. Hyvinkin kolmisen kymmentä siipiveikkoa saattaa olla samaan aikaan appeella! On siinä syytä olla kakut valmiina kaksin kappalein, ettei kesken lopu!

Isäntä kutsuu jo sunnuntai-illan saunaan, joten päätän sunnuntaipostauksen Ylen suotuisalla avustuksella taas kuunnelmavinkkeihin. Ihanaa, kun Yle on juhlavuoden kunniaksi vapauttanut kuunneltavaksi niin hirmuisen monta kivaa kuunnelmaa ja lisää on vielä tulossa joulukuussa!

Tämän viikon kuunnelmavinkkini ovat siis:

Leikkimurha "Kolmella oppineella herrasmiehellä on tapana, kullakin vuorollaan, järjestää keskinäisiin illanviettoihin jokin pieni yllätysjekku. Tällä kertaa kyseessä on tavallista oudompi, jopa pelottava kuje. Ilta näyttää kuitenkin kääntyvän leikin ja naurun puolelle. Vai kääntyykö sittenkään?"

Atorox - Koneihminen Miten käykään kun maailman ensimmäinen ihmisrobotti varastetaan ja robotin mukana katoaa myös 15 aivotallennenauhaa, joiden kautta robotille voi määritellä persoonallisuuden Auervaarasta mestarivarkaaseen?

Suloista alkavaa joulukuuta ensi viikolla ja mukavaa sunnuntai-iltaa kaikille siellä toivottelee

Jovelan Johanna

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kehruulla

Tällä viikolla, tarkalleen eilen koitti kovasti odotettu kehräyskurssi, jolle olimme ilmoittautuneet naapurivaarassa, eli "peltojen toispual" asuvan ystäväni kanssa jo alkusyksystä. Meitä kahta vanhan talon uusemäntää yhdistää vanhan talon kodiksi kunnostamisen lisäksi myös kiinnostus erilaisiin perinnetaitoihin, joihin tutustumisessa ja haltuunotossa ystäväni on kunnostautunut erityisesti erilaisten kädentaitojen saralla. Tällä kertaa hän sai puhuttua minutkin kurssille - eipä siihen suostutteluun tosin vaadittu sen kummempaa kuin pirautus luurilla, että kehruukurssi olisi tarjolla naapurikaupungissa ja olin jo innoissani lähdössä mukaan. Ajatus kehruutaidon opettelusta oli jo ollut ajatuksissa muutenkin. Muistaakseni viime talvella törmäsin rentoutusvideoonkin, joka sisältönä käsittää tunnin verran kehruuta. Tasainen rauhallinen rukin ääni, samat toistuvat käsiliikkeet, suorastaan meditatiivista katsottavaa! Kun ystäväni sitten soitteli kehräyskurssista, olin jo melkein rukki kainalossa menossa kehräämään. Pari kuukautta kuitenkin piti odotella ilmoittautumisesta ennen kun suuntasimme kehruupäiväksi kutsutulle kurssille ja se oli kokemus kerrassaan!



Meillähän on talon mukana tullut parikin rukkia, joilla tässä talossa on kehrätty villaa langoiksi. Yksi rukki on edelleen ullakolla, toinen oli Gerdassa, enkä ikipäivänä olisi omin neuvoineni osannut kumpaakaan käyttää. Tämä seikka kävikin hyvin selväksi heti kurssin alussa.

Aloitetaan vaikkapa sellaisesta huvittavasta seikasta, että asetuin kurssirukin taakse väärinpäin, siis siten, että edessäni oleva rukki oli väärä kylki itseeni päin. Tässä voikin heti tehdä selväksi miten noviisi tällä saralla olin, enkä rehellisesti sanottuna kurssin jälkeenkään voi mitenkään taidoillani loistaa, mutta jotain opin sentään ja kehruukipinä on sytytetty! Kehrääminen aloitetaan siis asettumalla rukin oikealle puolelle valmisuasentoon. Rukin oikea puoli ei olekaan se "syvennyspuoli", johon olettaisi kehrääjän mukavasti asettuvan, vaan se toinen puoli, joka omaan silmääni näytti rukin selkäpuolelta. Myöskään rukin perässä oleva tappimainen kahva ei olekaan siinä helpottamassa rukin siirtelyä, eikä se olekaan löystynyt tappi, vaan tappi jonka pitääkin olla löysä, sillä sillä onkin ihan oikea toiminto! Tapista, eli ämmästä kiristetään rukin pyörän lankaa.


Kuvassa lattialla näkyy harjoitusvillaa, joka ei ole valmista lankaa, vaan lankamaisen haituvaista haurasta villaa.

Verrattain yksikertaiselta näyttävä puuha noin ylipäätään on suoraan sanottuna haastavaa ja vaatii harjoittelua. Ensimmäiset kaksi tuntia kurssista meni siihen, että sain ylipäätään jotain kiertymään puolalle ilman, että harjoitusvillanauha katkesi, jota se teki likimain tusinan kertaa vartissa. Oli suunnattoman haastavaa kyetä ohjaamaan harjoitusvillanauhaa kierteellä puolalle ja samaan aikaan polkemaan rukkia. Se kuulostaa helpolta. Mikäs siinä on, senkus polkee vaan, sitähän varten rukissa on poljin. Vaan kun se ei menekään niin! Rukin pyörää ei voi polkea kuin palkeita tai lankaan ei kehity kierrettä ja taas toisaalta kun polkee rauhallisemmin, rukin pyörä ei jaksa mennä ihan kokonaista kierrosta ja juuri kun rukin ohjain on nousemassa ylös ja painat polkimesta lisää vauhtia, pyörä lähteekin väärään suuntaan ja lanka - jos sitä nyt on ylipäätään ehtinyt saada puolalle, menee söherölle. Tämä oli harjoitusrukkini harmi, poljin ei vaan noussut takaisin toivotulla tavalla, joka vaikeutti aloittelijan ähräilyä rukillaan. Itselleni lisähaasteita eilen aiheutti se, että kurssipaikka oli koulussa, jonka lattiat eivät ole rukkiystävällisiä. Rukit liukuivat lattialla kunnes teippasimme ne maalarinteipeillä lattiaan.

Olen pohtinut monta kertaa omaa rukkia katsellessani, että miten lanka varsinaisesti muodostuu villasta rukilla kehrätessä? Nyt tiedän ja koska kehräämisen harjoittelun ensitunnit olivat melkoisen takkuista puuhaa, saman toistoa vailla onnistumisia, kurssin parhaat pisteet olisin saanut puhtaasti rukkitekniikasta. Koukattuani harjoitusvillan sen satakunta kertaa puolalle rukin oikeista koloista, osaan tämän taidon vaikka unissani. Seuraavaksi piti harjoittaa kättä oikealle käsituntumalle ohjaamaan harjoitusvillaa puolalle. Koska vastahakoisella polkimella varustetun rukin polkeminen yhdistettynä tähän taitoon oli niin haastavaa, kehräsin harjoitusvillaa kirjaimellisesti käsin, eli pyöräyttämällä rukin pyörääkin käsin. Oikeastihan puuhan pitäisi edetä siten, että yhdellä kädellä ohjataan kierrettä kohti rukkia pyöräyttämällä rukin pyörää kunnes käden ja rukin väliseen osaan villaa muodostuu kierre, joka taas vapautetaan puolalle ja toisella kädellä ohjataan villaa ohuelti kierteitä valvovalle kädelle, jonka (käsien välisellä) puolella taas kierrettä ei saa syntyä. Lukuisten villan katkeamisten ja hulvattomien söheröiden muodostamisen jälkeen aloin päästä hommasta jyvälle ja aivan kurssin loppupuolella jo sain kehrättyä lankaa myös polkemalla rukkia. Langan laatu tosin polkemalla kehrättynä oli verrattoman hupaisaa katsottavaa, mutta onnistuinpa kuitenkin saamaan lankaa puolalle ja pienen vyyhdin lankaa valmiiksi kurssipäivän aikana!



Kokeilin kahteen kertaan kehräämistä myös ihan karstatusta villasta harjoitusvillan sijaan. Voin sanoa, että se on aloittelijalle todella haastavaa ja karstatun villan suhteen olen aivan alkutekijöissä. Jos tässä vaiheessa pitäisi sukkalangat kehrätä karstatusta villasta, kylmin varpain saisi kulkea, eikä ne harjoitusvillalangatkaan ihan tuosta noin vaan käyttökelpoiseksi langaksi muuttuisi. Langan muodostaminen karstatusta villasta kehräämällä selkeästi vaatii paljon harjoittelua, enkä voi kuin ihailla heitä, jotka tämän taidon hallitsevat. Hatunnosto kaikille heille, jotka ylläpitävät tätä hienoa taitoa tuottaa villoista oikeaa villalankaa. Väitän, että myytävät käsin tehdyt lankavyyhdit ovat enemmän kuin hintojensa väärtejä.


Vasemmalla oma aikaansaannokseni ja oikealla ystäväni kertaa kahta kehrättyä lankaa yhdeksi kaksiväriseksi langaksi.

Oli kyllä niin hauska kehruupäivä ja kurssille osallistunut porukka mukava, kaikilla mitä ilmeisimmin lehmän hermot, sillä samoja haasteita eilisen aikana tuntui olevan kunkin kurssirukin äärellä hääränneellä ja lehmän hermoilla oli ohjaajammekin varustettu, sillä hän joutui opettamaan aina uudelleen samat asiat jokaiselle vuorollaan. Joukossamme selkeän poikkeuksen teki kehruutaidon jo haltuun ottanut rouva, jonka puolalle syntyi hienoa, ohuen ohutta koiran karvoista ja lampaan villasta kehrättyä lankaa. Hän on kyllä melkoinen Sherlokkikin, sillä siinä yhdessä porukalla jutustellessamme hän tunnisti minutkin blogia kirjoittavaksi Jovelan emännäksi, vaikkei blogeista ollutkaan mitään puhetta päivän aikana.


Kuvassa kurssilta kotiin hankittua lampaanvillaa ja edessä kanssakurssilaiselta lahjaksi saatua tummaa koirankarvavillaa.

Lämpimät terveiset siis ja kiitokset kehruukanssakurssilaisille kivasta päivästä jos satutte tänne tienne löytämään ja kiitos Anulle kotiinviemisistä, sain mukaani ihanan möykyn koirankarvaa jatkoharjoittelua varten. Täällä Jovelassa alkaa tänään oman rukin puhdistaminen ja katkenneen langan kiinnitys takaisin paikoilleen. Ilokseni huomasin tässä aamulla, että rukkimme noin muuten on ihan käyttökunnossa, pientä korjailua vain muutama osa vaatinee ja mikä parasta, rukin poljinlaudan palautin on loistokunnossa! Kevyt ukkovarpaan painantakin saa rukin pyörän pyörimään kevyesti ja poljin nousee hanakasti ylös sen sijaan, että vauhti hyytyy melkein heti, kuten harjoitusrukkini kanssa tapasi käydä.

Tonttuilua

Rinta rottingilla, ihan itse ja ohjaajan lukuisin neuvoin sain kun sainkin oheisen lumipallon kokoisen kerän villalankaa eilen tehdyksi, laadusta ei kannata mainita eikä siihen kuluneista tunneista. Langasta piti sitten jo kokeilla jotain nykertää ja koska en (ainakaan vielä) edelleenkään ole mikään puikkotaikuri, tein Jovelan uusimmalle asukkaalle, Aukusti-tontulle kaulurin. Aukusti on Jovelan kotitonttu ja saapui meille suuresta maailmasta varustettuna toiveella, että Aukusti seikkailisi instassa kertoen miten täällä valmistaudutaan jouluun ja millaisia puuhia talossa milloinkin tapahtuu. Aukusti kuuluu lastekirjaan pohjautuvaan elf on the shelf -tonttukuntaan, jonka jäseniä on nähty somessa viime vuosina. Toistaiseksi Aukusti on kotiutunut Jovelaan omaan tahtiinsa, mutta nopea tyyppi tonttu on käänteissään, sillä se on ehtinyt jo saunoakin täällä. Tässä Aukusti poseeraa uudessa käsin kehrätystä langasta virkatussa kaulurissaan kannatellen eilistä saavutustani, tuota lumipallon kokoista villalankakerää. Nåja, Aukustin seikkailuja voi tosiaan halutessaan seurata instassa sen mukaan, miten tonttu katsoo asiakseen lyöttäytyä mukaan puuhiimme.


Valosaastetta

Se on jännä, miten sitä katsoo asioita uusin silmin, kun ei toviin ole jotain tehnyt vaikka se joskus ennen olisi ollut ihan tavallista arkea. Tässä asiassa tuo uusin silmin katselu oli kirjaimellista ja kivuliasta. Tuli nääs koettua ylivalaistumisen kivut. Meillä kun ei ole tapana käydä kaupoilla hämärän saati pimeän aikaan, tämän viikon kauppakäynnillä järkytys oli melkoinen. Siinä kun taapersimme parkkipaikalta kaupan ovelle ja siitä sisään, tuntui kun olisi kävellyt suoraan leikkaussaliin tai menneiden aikojen poliisilaitokselle kolmannen asteen kuulustelulampun eteen. Miksi ihmeessä kaupoissa pidetään niin järkyttävän kirkasta valaistusta? Tämän pimeämmän vuodenajan aikana se kontrasti on jäätävä, enkä voi käsittää ketä tai mitä moinen ylivalaisu voisi palvella. Itselläni se ainakin pisti kinttuihin vauhtia ja mukaan lähti tasan se mitä kaupasta tultiin hakemaan. Hetkeäkään enempää kaupoissa ei tehnyt mieli olla, saati tutkia valikoimaa. Joskus teini-ikäisenä olin kesätöissä kaupassa ja silloin tuoretiskeissä oli valot, joilla saatiin lisävalaistua tuoremyyntituotteita. Muualla kaupassa oli ihan normaali valaistus, jossa hyvin pystyi tihrustaa sen mitä pakkauksista halusi lukea jos jotain halusi lukea. En kyllä enää mene kauppaan pimeän aikaan ellei ole ihan pakko. Karmiva kokemus, joka sai silmät ja pään kipeäksi. Tunnen suurta myötätuntoa kaupanalan työntekijöille, jotka joutuvat viettämään tuollaisessa valosaasteessa koko päivän huolimatta siitä, että liikkeiden ylivalaistuksen vaikutuksista tehdyt tutkimukset osoittavat miten haitallista se ihmiselle on, eikä kannusta asiakkaitakaan ostamaan yhtään enempää mitään, kuin maltillisemmin valaistussa liikkeessä - väittäisin, että juuri toisinpäin. Hyi, yök, en mene!

Uusia kuunnelmia!

Ja nyt tämä emäntä siirtyy putsaamaan ikiomaa rukkia. Kehruupalo on syttynyt ja hinku opetella lisää on läsnä. Toivottelen teille kaikille kivaa sunnuntaita ja hyvää alkavaa viikkoa. Kylmempää säätä lupailevat sateiden tilalle, josko saisimme nauttia taas vaihteeksi kuulaan aurinkoisista päivistä näiden harmaampien päivien jälkeen. Tällä viikolla saan lopettaa sunnuntaipostauksen taas kahteen kivaan kuunnelmavinkkiin, joista toinen on mukava ja toinen on oikea helmi! Helmenä pidän oikein perinteistä, hyvän tarinan ja äänimaailman omaavaa neliosaista Mies menettää muistinsa -kuunnelmaa, jonka juoni on herkullinen ja vaan paranee loppua kohti uusin juonenkääntein. Suosittelen tätä täydellä ilolla:

"Teatterimies Peter Duluth herää eräänä kauniina aamuna pää siteissä ja raajat kipsissä, lääkepöhnässä ja muistinsa menettäneenä. Peterille uskotellaan hänen olevan rikas hulttio nimeltään Gordon Friend. Vaikkei Peterillä ole oikeastaan mitään syytä olla uskomatta tähän, hänen epäilyksensä heräävät.."

Varjoissa kulki kuolema taas on oikein kiva ja viihdyttävä kuunnelma, vaikka se loppupuolella kuunnelmaa onkin hieman kökköä tarinankerrontaa ja kuunnelma loppuu mielestäni hieman töksähtäen. Silti oikein hauska ja kuuntelun arvoinen, myöskin neliosainen kuunnelma:

"Tarina alkaa New Yorkista, jossa kaksi liikemiestä sattumalta tutustuvat toisiinsa. Kohtaaminen päättyy automatkaan ja surmaan. Myös Suomen Kuopissa tapahtuuu: paikallisen liikemiehen Mikko Sarmalan näyttelijä-vaimo Ritva Sarmala saa surmansa laskuvarjohypyssä. Varjo havaitaan tutkimuksissa ihan moitteettomaksi, kokeneen hyppääjän toimenpiteet oikeiksi eikä motiivia murhaankaan löydy. Kun soppaan hämmennetäään vielä petokselta haiskahtava vakuutusjuttu, onkin rikostutkijoilla mukavasti töitä."

Kuunnelmia on mukavaa kuunnella kotoillessa ja puuhaillessa. Ehkäpä tässä vielä pääsee itse kuuntelemaan kuunnelmia samalla kun kehrää villaa langaksi mutta sitä ennen tuo kuvan oma rukki putsataan ja huolletaan toimintakuntoon. 


Rukin omia kelojakin on tallella täällä talossa ja eilisen kurssin myötä selvisi myös miksi kummassa joku on tehnyt kahdelle puolalle säilytyskotelon. Kotelo on kätevä nimenomaan kehruupuuhissa, kun lankoja kerrataan, eli yhdistetään kaksi kehrättyä lankaa yhdeksi kaksisäikeiseksi, vahvemmaksi tai vaikkapa kaksiväriseksi langaksi. Näitä puolakoteloita ei kuulema ole paljon jäljellä enää. Onpa hauskaa, että tähän taloon on jäänyt yksi.

Hyvää sunnuntaita ja hyvää isänpäivää - myös omillemme tuolla pilvien toisella puolen.


Lämpimin terveisin

Jovelan Johanna

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Lemmikkejä, lapsuuden muistoja ja lempeitä jouluvalmisteluita

Sain viime viikolla Viherrilliltä haasteen, joka pitkin viikkoa heitti itseni takaisin lapsuuden muistoihin, vanhempieni puutarhaan ja millaisia muistoja ne vuodet ovat kantaneet mukanaan. Useampi kyynelkin on tällä viikolla vuodatettu vanhoja kuvia katsellessa. Pyhäinpäivä osui tälle viikolle ja meillä on kovin monta muistettavaa isännän kanssa. Äitini nukkui pois tässä kuussa kolme vuotta sitten ja appiukkoni keväällä. Myös isäni on jo tämän ajan toisella puolella. Kaikkia heitä on ikävä. Kellastuneita valokuvia, ajan kultaamia kultaisia muistoja, niistä oli tämä viikko tehty.

Lapsuuteni puutarhamuistot

Olen paljasjalkainen stadilainen ja varhaisimmat lapsuusmuistoni liittyvät kerrostaloon, jossa asuimme varhaislapsuudessani. Ollessani muutaman vuoden ikäinen muutimme mummoni rakennuttamaan omakotitaloon naapurikaupunkiin. Lähiperhettäni ja Ankkalinnan asukkaita yhdistää yksi asukas, nimittäin Iines-mummo. Iines-mummoni jäi paria viikkoa ennen rauhaa leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. 50-luvulla Iines oli töissä rakennusfirmassa, jonka kautta hän rakennutti itselleen ja lapsilleen talon osallistuen myös itse rakennustöihin. Talo, hieman omituisen muotoisella tontilla, oli ihan tavallinen omakotitalo, enemmänkin matala bungalow-tyyppinen rakennus kuin perinteinen 2-kerroksinen rintamamiestalo. Sinne mekin sitten muutimme ollessani ehkäpä n. 3-4 vuoden ikäinen. Samalla Iines-mummo muutti tontilla sijainneeseen pieneen mökkiin, jossa hän sitten asuikin pitkälti yli 80-vuotiaaksi, tuossa pikkumökissään, jossa ei ollut juoksevaa vettä tai kylpyhuonetta.

Vanhempani olivat kovia puuhaamaan kaikenlaista kotoisaa. Isäni oli oikein perinteinen mies siinä mielessä, että hän osasi nikkaroida, hoiti pihan, talon, auton ja kaikki perinteiset miehekkäät puuhat pieteetillä, huolsi öljymasinat, kantoi painavat matot ulos hangille talvisin ja puhdisti rännit syksyisin. Hän oli tarkka mies, koskaan mikään ei saanut rempsottaa ja pihankin piti olla tiptop. Äitini taas oli luonteeltaan siisti ja oikea kodin hengetär, joka kokkaili, leipoi ja huushollasi siten, että kotikin oli tiptop.

Meidän pihamme oli varmasti aivan tavallinen sen ajan omakotitalon piha puutarhoineen. Marjapensaita oli, oli oma pieni peruna- ja mansikkamaa, raparperia, tilliä, ruohosipulia ja persiljaa, mutta omenapuita meillä jostain syystä ei ollut. Yksi kirsikkapuu oli ja se teki hävyttömän kirpeän happamia kirsikoita, jotka taisivat mennä lintujen suihin. 70- ja 80-luvulla Suomessa ei ollut sellaista puutarhabuumia kuin nyt. En muista että kellään meidän tiellämme tai lähitienoilla olisi ollut kasvihuonetta tai sen kummempaa puutarhaintoilua kuten nyt on. Pysyttiin niissä kovin perinteisissä jutuissa ja katsottiin, että perennat, ne perinteiset olivat ruodussa. Meidän pihallamme oli kyllä joitain hieman erikoisempia puita kuten hopeapajuja ja hopeakuusia. Jossain vaiheessa yksi hopeapaju kuoli ja isäni teki siitä toteemin. Muistan miten toteemipuun lakattu pinta kuoritui hiljalleen pois - tapasin kiipeillä siinä puussa, istua sen latvahaarukassa ja usein vaatteet olivat sitten enemmän tai vähemmän niissä lakkalastuissa.



Talvisin - miten sitä muistaakin, että kaikki lapsuuden talvet olivat sangen lumisia - pihalla tehtiin lumitöitä, rakennettiin lumilinnoja, lumipallolyhtyjä, lumiukkoja ja suuria eläimiä, joilla ratsastettiin aina kevääseen saakka. Kesällä pihalla leikittiin, telttailtiin, syötiin mansikoita suoraan maasta, otettiin aurinkoa, grillattiin, heitettiin tikkaa, otettiin nokosia katetussa pihakeinussa, varottiin etteivät sormet jääneet väliin kun viriteltiin Lepolasseja, leikittiin naapurilasten kanssa, flippailtiin pikkuautoilla hiekkalaatikolla ja pelattiin krokettia - sellaista ihan tavallista sen ajan olemista. Loppukesästä alkoi marjarumba kun sekä oman pihan että metsän satoa säilöttiin. Ämpäritolkulla marjoja puhdistettiin, hillottiin, hyytelöitiin, survottiin ja mehustettiin. Ei vuodessa varmaan ollut yhtään sellaista juhlaa etteikö jotain oman puutarhan marjaa olisi ollut tarjolla. Äidin pionit tapasivat kukkia aina syntymäpäivieni aikaan heinäkuussa. Synttäriaamuna vaasissa oli aina pioneita.

Jännää, miten senkin niin elävästi muistaa, kuinka inhottavat vihreät kirvat hyppivät laumoittain päälle, jos käveli liian lähellä pihan ympäri kiertävää orapihlaja-aitaa. Pihallamme oli myös paljon lintuja, myös fasaaneja, jotka tulivat koputtelemaan kellarin ikkunalle jos ruokintapaikalla oli ruoka loppu. Meillä oli aina isäni nikkaroimat komeat lintulaudat pihalla ja usein kesällä pihalle nousi joku siemenenä syömiseltä välttynyt auringonkukka. Ja portaiden alla oli talvipesä siileille.

Kun muistelen lapsuuteni kesiä vanhempieni puutarhassa, jostain syystä näen itseni aina kirmaamassa vihreä päivänkakkarakuvioinen yöpaita päälläni, paljain varpain alas portaita, parilla loikalla nipistelevän sorapolun yli pehmeälle nurmikolle ja sieltä kadoten jonnekin marjapensaiden luo tai istumassa toppapuvussa isäni kaivamassa lumilinnassa haistelemassa steariinikynttilää, jollaisen sain ottaa omaan lumiseen valtakuntaani.

Vaikka lapsuudenkotini sijaitsi alle kilometrin päässä Helsingin rajasta, asuimme hiekkatien varrella, eikä sitä vissiin vieläkään ole asfaltoitu. En ole enää muutamaan vuoteen ajellut lapsuudenkotini ohi, josta äiti muutti pois isäni kuoltua. Se aika on saanut jäädä muistoihin ja tavallaan haluankin sen pysyvän sellaisena kuin se oli, enkä nähdä muutoksia, joita silläkin alueella on vuosien saatossa tehty.

Herkkuraksuja lemmikeille

Ja sitten näiden päivien arkisiin puuhiin! Testasimme eilen lemmikkien herkkuraksuja, jotka soveltuvat sekä kissoille että koirille. Soveltuvat on kyllä ihan väärä sana, sillä meillä ainakin sekä kaikelle persot koirat, että nirsommat kissat ihastuivat raksuihin niin, ettei meinannut kuvaa saada otettua!


Ohje on simppeli ja summittainen, koska sovelsin sen jostain lukemastani omasta päästä, kun en jaksanut mitään oikeaa ohjetta etsiä.

2 kourallista kaurahiutaleita
1 purkki vähäsuolaista tonnikalaa vedessä
kissanminttua tai tavallista kuivattua minttua (tässä jälkimmäistä)
hieman ruokaöljyä

Kouraisin kaurahiutaleet kulhoon ja lisäsin siihen lurauksen öljyä ja tonnikalan vesineen kaikkineen. Murskasin hieman kuivaa minttua sekaan. Hetken kuluttua kaurahiutaleet olivat turvonneet ja möyrin taikinan sopivaksi möykyksi kahden talouskelmupalan väliin. Kaulittuani taikinaa sopivaan paksuuteen, tein massasta pienellä sydänmuotilla keksejä ja loput tein pieniksi palleroiksi, jotka kaikki sipaisin ruokaöljyllä. Keksit paistoin n. 10 minuuttia 200C kiertoilmalla kunnes ne olivat kevyitä ja kuivan rapeita. Koemaistiaistilaisuus piti tehdä kolmasti, jotta sain yhden likimain onnistuneen kuvan otettua. Elukkaraatimme mukaan keksit ovat erittäin hyviä. Loppuivat heti. Pitää tehdä lisää (joulupakettiin myös).

Eilen teimme myös koirille tassuvahaa.

Itse valmistettu tassuvaha

Serkkuni koiralla on kovin kipeät tassut, kiitos teiden suolauksen ja kun omilla koirillammekin tuppaa tassut kuivumaan talven myötä, sekoittelin hauvoille hellivää tassuvahaa. Koska olen nyt tehnyt kaikenlaisia salvoja ja sörsseleitä, en tullut mitanneeksi ainesosia - homma meni helposti ihan arvioimalla ja mutustelemalla, mutta jospa seuraavan suuntaa-antavan ohjeen antaisin:

1 osa mehiläisvahaa (olisiko n. 3 rkl)
1 osa kookosöljyä
1 osa shea-voita
1 osa kaakaovoita
1 rkl jojobaöljyä
1-2 tl risiiniöljyä
3 rkl oliiviöljyä

Sulata kaikki ja purkita, eipä siinä sen kummempaa. Jos vaha jähmetyttyään tuntuu liian kovalta, laita se kuumaan vesihauteeseen purkkeineen, kaavi kattilaan, sulata uudelleen ja lisää oliiviöljyä. Tässä vahassa on vähän kaikkea mitä meiltä sattui löytymään, mutta varmasti ihan yhtä hyvää tassuvahaa syntyy vähemmälläkin, esimerkiksi mehiläisvaha-kookosöljy-oliiviöljy -seoksella.


Jovelan Rinsessa, mamselli Maimai toimi testieläimenä sekä ennen-jälkeen -mallina. Kuivan karheat tassut pehmenivät kummasti, joten tassuvaha tuntuu toimivan, eikä näillä aineksilla ole huolta siitä, jos hieman kieli lipaisee tassua.


Joulu ennustaa tulevaa


Voi miten pidänkään jouluvalmisteluista vanhaan tapaan.  Kuuntelen jo rauhallista joulumusiikkia, hääräilen ja ihastelen vanhojen aikojen jouluja. Olen ollut ihan pienestä pitäen jouluihminen. Meillä kuunneltiin jo alkutalvesta Noita Nokinenän joulukuunnelmia C-kaseteilta ja äidin keittiössä tuoksui joulu jo ajoissa. Muistan lapsena haaveilleeni siitä, että joskus kun kasvan isoksi ja minulla on oma koti, siellä on samanlainen ruokakomero kuin Vaahteranmäen Eemelin kotona. Jostain tv-sarjan jaksosta on jäänyt edelleen mieleen kohtaus, jossa Eemeli kiipeää ruokavarastoon ja nukahtaa sinne makkaroiden sekaan. Lapsena yhdistin jouluun tuollaisen mielikuvan, roikkuvia makkaraketjuja, isoja palvikinkkuja vadeilla ja keoittain omenia koreissa. Meillä ei kyllä kotona sellaisia ollut, mutta oli meillä ruoka- ja viinikomerokin ja ennen joulua kellarin ruokakomerossa oli foliolla peitetty joulukinkku, jonka tuoksun muistan vieläkin.

Ihastelin eilen joulufiiliksissäni Käsin tehty joulu -lehteä, joka on oikeasti kiva lehti, nimensä mukaisesti tarjoaa paljon ideoita jouluun omin käsin tehden. Ihmiselon arjen ja juhlan historiaan hurahtaneena lueskelin myös Hyvää Joulua -kirjaa, joka kertoo joulun perinteiden historiasta meillä ja maailmalla.


Jouluhan on yhdistelmä muinaisuskonnollisia juhlia, kuten kekri ja sadonkorjuujuhlat, joista kristinuskon myötä kirkko vakiutti tietyt perinteet jouluun kuuluviksi. Jouluun liittyy sangen hauskoja ja kiinnostavia uskomuksia ja jouluaikaan tavattiin ennustaa tulevaa. Joulukuun nimikin oli ennen talvikuu. Olisi hauskaa tietää mihin uskomukset ja sääennusteet perustuivat. Kokemuksiin, luonnollisesti, mutta miten?

Noin yleisesti kylmä joulukuu ennusti lämmintä sydäntalvea, leuto taas kylmää maaliskuuta.

6.12 oli muinaissuomalaisten metsänjumalan, Pohjolan isännän Nikolauksen päivä. Millainen sää oli Nikolauksen päivänä, tuli olemaan koko joulukuun.

13.12 Luttu, 1300-luvulta alkaen Lucian päivä, oli vuoden pisintä yötä edeltävä päivä eli Annan päivän aatto, joka osuisi nykyään oikeasti jouluaaton aatolle. Lucian päivän yönä ei saanut nukkua ja varuiksi oli hyvä kirtää lehmän tai vuohen kanssa ovelta ovelle varmistamassa, ettei muissakaan taloissa nukuttu.

15.12 oli metsän emännän Annan päivä, jolloin perinteisesti pantiin jouluoluet ja leivottiin joululeivät. Leivät leivottiin keskiyöllä ja yöllä myös kierrettiin talosta taloon kerjäämässä paistinkakkuja. Anteliaalle talolle oli luvassa hyvä satovuosi, kitsaalle huono, joten kakkusia annettiin mielellään.

21.12 Jos Tuomaanpäivän ja jouluaaton välillä ei aurinko näyttäytynyt, seuraavasta kesästä oli tulossa sateinen.

Taidanpa tänä vuonna kiinnittää huomiota näiden päivien vallitseviin säihin ja katsoa miten uskomukset pitävät paikkaansa. Tänäänhän ennustettiin tulevaksi kylmintä talvea viiteen vuoteen. Sikäli se olisi tervetullutta meille, sillä kylmin talvi viiteen vuoteen merkitsisi ylipäätään pakkasia. Likimain vesisateessa on tässä talossa joulua vietetty meidän valtakautemme aikana.

Kitsaat kynttilät

Sulattelimme isännän kanssa viime talvena kertyneitä kynttilänjämiä ja niitähän meillä kertyy, voi pojat! Hyvää hyötykäyttöähän se on ja kierrätystäkin, kun valaa jämistä uusia kynttilöitä ja nyt kun meillä on mehiläisvahaa, on sydänlangan kiinnittäminenkin helppoa. Mehiläisvaha sulaa 65 asteessa ja steariini 50 asteessa. Sulatan siis ensin mehiläisvahaa purkin pohjalle, kiinnitän siihen sydänlangan, hieman sulaa mehiläisvahaa uudelleen purkkiin peittämään sydänlankaliitosta ja lopuksi voikin sitten kaataa purkkiin sulan steariinin ja sydänlanka pysyy hyvin sekä purkin pohjassa että paikoillaan noin muutenkin.

Tuo Hyvää Joulua -kirja kertoo, että alunperin joulukynttilät on sytytetty hengille, jotka palasivat jouluyönä kotinurkilleen. Kynttilän liekin uskottiin myös suojelevan pahalta. Kynttilöiden loppuminen jouluna tiesi vaikeita aikoja talolle, joten niitä oli syytä olla kotivarana runsaasti. Itsenäisyyspäivään vakiintuneet ikkunakynttilät on sekin vanha perinne, joka vakiintui nimenomaan itsenäisyyspäivään 1920-luvulla, mutta miksi juuri kaksi kynttilää? Tähän tarjotaan vastaukseksi sitä, että valtaosa ikkunoista tuohon aikaan oli kaksiruutuisia ja siten oli luontevampaa laittaa molempien ikkunaruutujen taakse yksi kynttilä kuin laittaa yksittäinen kynttilä ruutujen keskelle, jolloin se ei olisi näkynyt lainkaan. Sangen järkeenkäypää tämä!

Ja tässä on muutama tällä viikolla valettu kynttilä. Meillä kun kynttilää palaa paljon, olen niitä jämiä eritellyt värien mukaan jälkivaluuta ajatellen. Ensi viikolla uusiovalamme vielä muutaman valkoisen kynttilän jouluksi.


Minä pidän siitä ajatuksesta, että joulua tehdään hissukseen ajan kanssa. Mitään erityistä iloa ei nuo kauppojen hyllyille leviteltävät muoviset koristeet lokakuussa tuo, mutta täällä ei herneet mene nokkaan jos joku mainitsee sanan joulu ennen joulukuuta. Meillä jouluvalmistelut alkavat nykyään erityisesti mitään alleviivaamatta jo sadonkorjuun aikaan, kuten ihmisillä oli tapana ennenkin. Hieman hilloa ja hyytelöä, oman puutarhan marjoista likööriä, salvaa ja yrttiä, sitä
 ja tätä pientä pukinkonttiin samalla kun muutenkin jotain hääräillään. Joulu tulee ajallaan ja pienissä osissa.

Palatakseni vielä tuohon Viherrillin haasteeseen lapsuuden puutarhamuistoista, perinteiden mukaan tulee haastaa muutama muukin vastaamaan samoihin muisteloihin omalta osaltaan. Heitänpä siis haasteen vaikkapa Stellalle, Saaristopuutarhaan ja Romppalaan! Ja olisi kiva kuulla kyllä muidenkin lapsuuden puutarhamuistoista, joten kirjoita ihmeessä niistä vaikka kommenttiosioon. Lukisin niitä mielelläni!

Marraskuun ensimmäinen sunnuntai on taas vilahtanut iltaan ja on aika päättää tämä sunnuntaipostaus. Toivotamme kaikille lämmintä alkanutta marraskuuta ja joulun odotuksen iloa kaikille, joita joulun lähestyminen ilahduttaa. Erityisesti teille heittäisin lopuksi vinkin ilmaisestä äänikirjasta, jonka voi napata (tosiaan ilmaiseksi) Elisan äänikirjapalvelusta täältä. Kyseessä on iki-ihana, iätön Charles Dickensin Saiturin Joulu, lukijana Eija Peltonen.

Lämpimin terveisin

Jovelan Johanna

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Melkein valmista - keskenäeräistä elämää

Kulunut viikko on ollut kovin tavanomainen. Oikeastaan mitään erikoista ei täällä ole tapahtunut tai tehty. Päivät ovat kuluneet ihan tavallisissa arkisissa askareissa, tehdään töitä, tehdään ruokaa, maksetaan laskuja, tiskataan tiskejä, ihmetellään miten ensilumi tuli ja miten se suli, lämmitetään uuneja, lämmitetään sauna ja saunotaan, hoidetaan eläimiä, ollaan vaan ja möllötellään. Elämä täällä on tätä, välillä puuhataan paljon ja välillä ei tehdä juuri mitään tavallisesta poikkeavaa. Arjessa on oma rytminsä ja se on samaan aikaan aivan erilainen ja kuitenkin eri tavalla samanlainen kuin ennenkin. Arkeen tulee aina oma rytminsä, oli se millaista tahansa. Jopa keskeneräisyydessä elämisestä on tullut ihan tavallista - minulle, jolle se joskus ennen oli kuin punainen vaate. Ei ole enää.

Sää on ollut oikukas tarjoillen sitä ja tätä ja välillä on ollut kovin tuulista. En usko, että juuri koskaan ennen, siis ennen Jovelaa, olemme niin tarkkaan seuranneet säätä ja tiedostaneet säiden vaihtelua. Nyt sekin on ihan tavallista arkea. Jos luvataan kovia tuulia, lataamme kännykät ja muut tärkeät laitteet varuiksi. Jos luvataan paljon sadetta, sisälle otetaan enemmän puuta ja sadevesitönteröistä kannetaan vettä saunalle, jotta saunavesivarastot olisivat täynnä. Jos luvataan lumimyräkkää, ollaan varautuneita siihen, että sähköt saattavat mennä ja sitä puutakin on hyvä olla sisällä, ettei tarvitse mennä ulos. Eikä meillä ole mitään syytä mennä ulos jos sää on kurja. Meillä on kaikkea mitä tarvitsemme, eikä mitään minne on pakko mennä. Sähkökatkojakaan ei juurikaan ole, ei sen enempää kuin oli kaupungissakaan. Tuntuu oikeastaan itsestäkin aika hassulta miten vapaita monelaisista riesoista olemme nykyään ja olen ajatellut, että voisimme aivan hyvin irroittautua vielä rajummin tavallisesta elämänmuodosta isännän kanssa ja pitää sitäkin ihan tavallisena juttuna. Voisimme elää off the grid elämättä kuitenkaan kivikaudella. Jossain puolivälissä sellaista täällä jo muutenkin ollaan, huomaamattamme. En enää hämmästelisi sitäkään, jos joskus vielä niinkin päättäisimme tehdä. Niin sitä ihmismieli vaan tottuu ja mukautuu, muuttuu ja alkaa nauttia sellaisista asioista, joita toiset todennäköisesti pitävät hankalana.

Tällä viikolla yritin muistella koska viimeksi olen herännyt herätyskelloon. En muista. Hyvin sitä herää ilmankin, ajoissa ja joka päivä suunnilleen samaan aikaan. Herätyskello, tai eihän sellaisia taida monellakaan enää olla, on joka tapauksessa aika ärsyttävä kaveri. Vinkuu tai piipittää aina väärään aikaan. Pilaa koko kivan jutun, aamun. Elämä on aina keskeneräistä täynnä, aloitettavia ja lopetettavia puuhia, enkä lainkaan kaipaa niiden aloittamiselle määriteltyjä kellonlyömiä.

Oli meillä yksi pieni projekti tällä viikolla, mutta ei siitäkään vielä valmista tullut. Piti eristää riveellä tuota salin lattian ja seinän liitosta ja laittaa lattialistat kiinni. Isäntä laitteli eristeitä ja maalasi listat valmiiksi. Ensi viikolla sitten laitellaan listat paikoilleen. Sitä osuutta hommasta on haitannut se, että olen itse paljon luurissa päivisin töiden puolesta, eikä silloin voi paukutella menemään listaa seinille. Toki voisin kammeta kaikki tarvittavat tavarat tuvan puolelle taloa siksi aikaa, kun listoja laitellaan, mutta se on hieman turhauttavaa ja nettiyhteys ei tuvan puolella taloa ole paras mahdollinen. Viikonloppuna taas olimme vaihteeksi sangen laiskoja ja maalatut listat ovat edelleen pinossa tuvassa.


No, ensi viikolla sitten. Laistin myös yleensä lempipuuhiini kuuluvasta mankeloinnista. Ihme laiskurikausi menossa selvästi. Myös pellavaliinat saavat odotella ensi viikolle, jolloin joka tapauksessa on lakanapyykkipäivä ja sen myötä joutaa mankeloida liinatkin samalla soitolla.

Melkein tässä viikonloppuna aloitin uuden harrastuksenkin. Avasin kesän poistomyynneistä hankittujen kirjailutarvikkeiden tuotepakkauksia ja kaivelin esille vanhan kirjailukirjasen. Ikinä en ole mitään kirjaillut, mutta mieli tekisi. Jos vaikka yhden J niin kuin Jovela kirjaimen opettelisi tekemään - vaikkapa joulupöydän leivän liinaan.


Kyllä aion kokeilla tuota, mutta se ei nyt tapahtunut tänään, koska päiväunet veivät voiton puuha-arpajaisissa. Ehkäpä ensi viikonloppuna?

Ensilumi toi mukanaan ajatuksia joulusta. Sekin on kohdallamme muuttunut täysin. Nykyään vietämme joulua kotosalla eläinten kanssa. Joulu on rauhoittumisen aikaa, silloin ei tehdä eikä ajatella töitä. Joulua ennen puuhaillaan tuvassa sen verran mitä mieli tekee ja kyllä mieli tekee puuhailla joulua! Ennen joulua siivotaan ehkä tavallista suuremmin, muttei kuitenkaan liikaa ja sitten vaan ollaan. Tehdään mitä mieli tekee, kelloon katsomatta. Tänä jouluna jouluun tuo oman ilonsa osallistuminen jouluapua -puuhaan. Viemme jouluiloa muutamaan perheeseen, jossa arki on käynyt turhan raskaaksi. On ollut mieltä lämmittävää pohtia pieniä lahjoja muutamalle lapselle, joita emme ole koskaan tavanneet ja olen iloinnut sähköpostikirjeenvaihdosta perheiden äitien kanssa ja siitä, että saamme viedä heille myöhemmin jouluruoan merkeissä jouluiloa.

Olen ajatellut paljon joulun merkitystä. Itselläni, kuten myös Jovelan isännällä, oli lapsuudessa ihanat joulut. Oli perhe, joulun tunnelmaa, hyvää ruokaa ja lapsena niitä tärkeitä lahjojakin. Joulut olivat huolettomia, iloisia, jännittäviä ja onnellisia. Koska emme ole sidottuja oikeastaan mihinkään, meillä on mahdollisuus vaikuttaa muidenkin jouluun. Ehkäpä tänä jouluna menemme myös talkoolaisiksi johonkin hyväntekeväisyysjoulutapahtumaan. Saa nähdä miten energiaa riittää. Joulu edustaa itselleni pientä taukoa kahden suuremman projektin välissä, joten omalta tontilta poistuminen vaatii hieman tahtotilaa lähtöön. Sitä niin mielellään vaan jää köllimään pyjamassa omille mööpeleille ja välttelee kelloon sidottuja toimia kun siihen on mahdollisuus. Halu jäädä kotiin vie usein kuitenkin voiton tarpeesta poistua kotoa. Meistä on tullut hieman erakkomaisia otuksia isännän kanssa.


Pyyhkäisin tänään pölyt pois kahdesta lempijoulukoristeestamme. Siellä ne salin isossa kaapissa odottelevat joulukuuta. Vielä ei ole niiden aika tulla esille, mutta hetkeksi jäin katselemaan maailmaa lasipallojen sisällä, väänsin mekanismien avaimia ja annoin soittorasioiden soitella tuttuja sävelmiä lumen pöllytessä rekien ympärillä.

Ajattelin myös, että meidän elämä taitaa välillä ainakin olla kuin tuollaisessa lasikupumaailmassa. Väännetään avainta ja kaikki lähtee liikkeelle ja kun veto loppuu, kaikki pysähtyy. Soittorasian ihmisillä ei koskaan matka tule valmiiksi, se vaan pysähtyy hetkeksi ja jatkuu taas kun joku vääntää avaimesta.

Keskeneräistä heilläkin ja välillä sataa lunta. Ihan kuten meilläkin.

Olen tainnut alkaa pitää keskeneräisyydestä tässä talossa ja elämässä, joka ei koskaan ole valmis.


Kellolla lisää pimennettyihin iltoihin on muuten kivoja kuunnelmia taas tarjolla. Yle on julkaissut koko liudan hyviä ja mielenkiintoisia kuunnelmajännäreitä Draculasta Frankensteiniin. Hui, miten hyviä!

Rauhallista sunnuntaiyötä ja iloa alkavaan viikkoon toivotellen

Jovelan Johanna



sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Talven kynnyksellä

Tällä viikolla sateet vaihtuivat pakkasöihin, harmaan usvainen maisema kirkkaan siniseen taivaaseen ja saunavedet otettiin saavista pitkästä aikaa ohkaisen jääkannen alta

Perjantaiaamuna maailma näytti siltä kun keijut olisivat tanssineet yöllä pitkin puutarhaa sokeroiden kaikki yrtit, kukat, lehdet ja korret. Meidän nukkuessamme lämpimissä vällyissämme koko puutarha oli peittynyt kevyeen huuraan ja aamulla sadevesisaavin pinnalla oli ohut kerros jäätä, joka rikkoutui ensimmäisestä kosketuksesta. Mutta siinä se kumminkin taas oli, huura, ja vesisaavin jäätynyt pinta, pakasteherneiksi muuttuneet palot herneverkolla ja kukat, joista ei enää ehtinyt tulla herneitä - kaikki julistamassa, että talvi on tulossa.


Perjantaiaamun maailma oli kuulaan raikas, hiljainen ja kaunis. Ruusulan jäätyneet damaskonruusut kuin fiinisti kandeeratut kakkukoristeet. Kierrellessäni varpaat kipristellen sukattomissa kengissäni pitkin puutarhaa, mietin millaiselta maailma tällaisina aamuina näytti ennen meitä? Silloin ennen, kun ei ollut niin paljon melua, keinovaloja, muunneltua aikaa ja esituotettua elämänrytmiä? Luulen, että ihmiset ihastelivat aivan samoja asioita, näitä luonnon kauniita hetkiä, nyt ja silloin. Nykyään vaan ei kaikilla ole siihen mahdollisuuksia tai aikakaan, kuten ennen oli.


Pidän valtavasti juuri näistä päivistä kun syksy ja talvi kohtaavat toisen tullessa, toisen mennessä. Luonto tekee sen kauniisti. Vuodenaikojen vaihtelussa on jotain voimakasta ja vapauttavaa, tapahtuu se mihin suuntaan tahansa. Keväällä taittuu talven selkä, kylmyys antaa periksi ja lämpö nostaa kaiken kukoistukseen. Sitten saapuukin kesä, kypsä ja mehukas, kunnes syksy riisuu kesän paljaaksi talvelle karnevaaleissa, joka muuttaa kaiken raikkaan kirpeäksi saapuessaan.

Talvea kohti elämänrytmi muuttuu hitaammaksi meillä ihmisillä ja luonnon otuksilla. Täällä meillä pöllö huhuilee yksin yön solistina, tähdet tuikkivat kirkkaimmillaan ja peurat kulkevat laiskasti pellon laitaa mutustellen pystyyn jäänyttä viljaa ja kortta. Kaikki tapahtuu hitaammin ja laiskemmin. Ei hukata energiaa. Vain linnuilla tuntuu olevan kiire lintulaudalla. Aaamunkoitosta iltahämärään ne pyrähtelevät uudelleen ja uudelleen lintulaudalle ja pois saalis nokassaan. Rohkeimmat aterioivat muista piittaamatta, reteästi appeen äärellä. Eilen tehtiin jo viikkotäydennystä böördikahvilaan täyttämällä lintulaudan talo siemenillä ja pähkinöillä. Ensimmäinen lintu ei malttanut odottaa, että poistumme böördikahvilalta, vaan lehahti paikalle meistä piittaamatta. Lintulaudalla on koko ajan lintuja, useita samaan aikaan.


Monenmoista pientä ja suurta tassua ja kaviota jättää jälkiään maahan, vaikkei kaikkia taivaltajia jokaisella vierailukerralla näkisikään. Joku oli käynyt kaivamassa keittiökompostilaatikkoakin, kettu ehkä, vai supiko siellä oli hääräillyt? Koirilla onkin aamuisin kova kiire nuuskuttaa öisten kulkijoiden jättämät jäljet.


Yrttilään jäi korjaamatonta satoa, osin tarkoituksella ja pieni osa koska ei ehditty saada kaikkia kuivumaan ennätysrunsaasta sadosta. Vaan ei haittaa! Jos itselläsi on käynyt samoin, niin nipsaise jäätyneet yrtit aamusella ennen kun aurinko ehtii ne sulattaa ja laita yrtit suoraan pakkaseen! Siinä on luontoäiti hoitanut esipakastuksen puolestasi!


Taloissa ovet ja ikkunat suljetaan, puetaan lämmintä ihmisnahan päälle ja iloitaan  ensimmäisistä glögeistä kaupan hyllyillä, alennusmyynneissä myymättä jääneiden hyttyskarkoitteiden siirryttyä varaston puolelle. Kesäpesula on suljettu, pulsaattori siirretty sisälle. Vielä pari viikkoa sitten pyykkäsimme omalla terassilla ja lämpömittari oli kesälukemissa siinä auringon alla. Niin nopeasti lämpö katoaa sitten kun on kadotakseen. Täällä maalla savupiipuista nousee taivaalle kimurtelevia viestejä jotka kertovat, että sisällä on lämmin. Talvimatto, villasukka, palava kynttilä ja lämmin uunin kylki. Kaikki kertovat talven saapuvan ja lämmön siirtyneen ulkoa sisälle. Tänään pitää laitella vielä puutarhaa talviteloille. Nostaa porkkanaa ja palsternakkaa, peittää ruusuja ja leikata yliaikaiset maa-artisokan varret alas. Jovelan puutarhan satokausi 2017 on ohi. Polku saunalle on kuurassa, portti ja sen kyltti on kuurassa ja mustan terassin kansikin on kuurassa. Puutarhan on aika käydä talviunille.


Satokausi 2017 lyhyesti


Olipa satokaudesta iloa tänäkin vuonna, vaikka kesä oli niin oikukas. Uusia perunalajikkeita kokeiltiin ja niin hyviksi todettiin, että ensi kesälle niitä laitetaan kasvamaan uudelleen. Meillä oli juhannuksena omat perunat lautasella ja Timo-lajike oli satoisa kautta kesän aina syksyyn saakka. Blue Congo (tässä yksi satokuva), eli lila/sininen peruna oli hyvää ja satoisa, kuten Rote Emmalie (tässä yksi satokuva), vahvan fuksian pinkki perunakin. Kaikki kolme ovat listoilla vuodelle 2018.

Lilapalkohernettä, punasipulia ja porkkanaa tuli tavalliseen tapaan runsaasti, mutta palsternakka jäi pieneksi. Yrttejä ja seitsemän sortin tomaattia tuli valtavasti. Meillä on varmaan pari kuukautta ollut kulhollinen tomaattia pöydällä jatkuvasti ja sieltä ollaan tomaatteja syöty monella tavalla, myös ihan napsimalla suihin, koska tomaatit ovat olleet niin hyviä.  Yksi tämän vuoden suosikeista tomaattilassa oli ehdottomasti Musta tryffeli -niminen tomaatti. Todella herkullinen!

Yrttejä tuli tänä vuonna niin paljon, ettei mitkään orret meillä vetäneet, joten yrttiä on myös annettu pois. Keväällä istutetut vadelmat eivät odotetusti tehneet vielä satoa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ne Glen Amble -puutarhavadelmat, jotka kypsyivät sadoksi saakka, olivat valtavan suuria, makeita ja maukkaita. Oikeita supervadelmia!  Noin muuten pihan marjasato oli hyvä, mutta mesimarjat eivät onnistuneet ja kuivuus tipautti osan pensasmustikoista varvuiltaan ennen aikojaan. Meillä täällä Lounais-Suomessa rannikon reunalla oli muusta Suomesta poiketen sateen suhteen haasteita siinä, että niitä ei juurikaan tullut ja erittäin aurinkoinen keittiöpuutarha kärsi janosta. Muita floppaajia tällä satokaudella oli korumaissi, joka ei edelleenkään ehtinyt tehdä kuin kaksi pienen pientä tähkää, joihin ei ehtinyt kehittyä väriä lainkaan. Samoin kaali floppasi suurilta osin, koska sinne pääsi mutustelijoita. Bataatti vaatii selvästi niin lämpimän ja Suomen olosuhteisiin pidemmän kasvukauden, ettei sekään menestynyt, mutta onhan se hauskaa kokeilla erilaisia juttuja, joista jotkut aina sitten onnistuukin. Piparjuurta ja valkosipulia olisi saanut tulla enemmänkin, mutta molempia tuli kuitenkin riittävästi.

Kokonaisuutena satokausi 2017 oli hyvä. Aina joku floppaa ja toinen yllättää sadon laajudella. Meidän keittiöpuutarhamme ei meitä koko vuotta ruokkisi, mutta tuo kuitenkin syötävää taloon paljon ja omavaraisempi elämä keittiöpuutarhan muodossa on vienyt mennessään. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, joulupyhien aikaan olen jo innoissani ensi vuoden suunnitelmien kanssa ja siemenluetteloita selataan innoissaan. Tänä vuonna tosin olen säilönyt ahkerasti myös siemeniä, joten ihan kaikkia ei tarvitse ostella.


Tuossa juuri eilen otin myskikurpitsan siemenet talteen kun laitoin sunnuntaipaistin lisukkeet makustumaan. Esimakustelua ei tarvitse tehdä, mutta laitoin kuitenkin kylkiäiset muun hääräilyn lomassa paistovalmiuteen tälle sunnuntaille. On muuten silkkaa herkkua tuo kurpitsa-ruusukaali-pekaanipähkinä -paistos ja se sopii juuri tähän vuodenaikaan erinomaisesti mauste- ja makumaailmaltaan.

Kurpitsa kuutioidaan, ruusukaalit puolitetaan ja sekaan heitellään (pecan) pekaanipähkinää. Siirapista (3/4), öljystä (1/4), kanelista ja suolasta (molempia maun mukaan) tehdään makean suolainen seos, jota valutetaan paistoksen päälle ja pelti lykätään uuniin. Paistellaan kypsäksi ja pinta väriä saaneeksi.

Summa summarum

Eipä tänne tämän kummempia tällä viikolla. Viikko on mennyt tiiviisti töiden merkeissä ja luonnon ihmeitä ihastellessa. Salin sähköpatterit pitänee tässä lähiaikoina palauttaa kesälomiltaan, mutta onpa se aivan ihmeellistä, että lokukuun lopussa vielä ollaan täysin ilman sähkölämmitystukea salissa. Muuallahan sähköä ei muutenkaan käytetä lämmitykseen ellei ole kireät pakkaset, mutta salissa on vielä tämän talven pakko lämmittää myös sähköllä. Nyt kun yöpakkaset ovat saapuneet, ollaan pärjätty petroolilämmittimellä, joka puhaltelee noin tunnin lämpöä aamuisin ja illalla. Muuten uunien lämpö on levinnyt myös salin puolelle riittävästi.



Tällä kertaa ei ole tarjota kuunnelma- tai äänikirjavinkkiä, mutta kirjoitanpa tähän loppuun teille hieman legendaa rosmariinista, ken mielii kuulla. Taivuttelin eilen lauantaisiivouksen jälkeen pienen rosmariinikranssin tuonne tulvan seinälle. Rosmariinissa on niin ihana tuoksu! Meidän valtavan hyvän yrttisatovuoden myötähän tein loppukesästä meille sen pienen rohtokaapin, mutta yrttisatohekumassa on oltava yksi piikki lihassa ja se on rosmariini, jota en vaan saa onnistumaan, en sisällä, en ulkona. Tein sitten kaupan yrtistä tuollaisen tuoksuvan kranssin.

Rosmariiniin on liitetty hirmuisen suloisia ja hienoja uskomuksia. Antiikin kreikassa rosmariinin uskottiin parantavan muistia. Keskiajalla pahat henget ja sairaudet saatiin karkoitettua rosmariinilla. Häissä morsiamen rosmariiniseppele toi mukanaan ikuisen rakkauden ja uskollisuuden, hautajaisissa taas vainajalle ikuisen elämän. Ehkäpä uskomattomin rosmariiniin liittyvä tarina tulee kuitenkin 1200-1300-luvulta. Tarinan mukaan reumaattisista kivuista kärsinyt 70-vuotias naismonarkki olisi virkistynyt Unkarin vedeksi kutsutun rosmariini-alkoholirohdon myötä niin nuorekkaaksi ja terveeksi, että naapurimaan tuleva kuningaskin kosiskeli häntä avioliittoon. Totta ja tarua, aivan varmasti, mutta kauniita ajatuksia, hieno maku ja ihana tuoksu tällä Neitsyt Marian nimikkorohdoksikin kutsutulla yrtillä. Tehköön tehtävänsä tuolla tuvan seinällä.

Siispä, hyvää muistia, rakkautta, terveyttä ja pitkää ikää toivottelemelle täältä väärän vänkyrän taloltamme.

Jovelan Johanna


sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Yksinkertaista elämää

Tässähän meinasi sunnuntaipostaus vallan jäädä tekemättä, kun Jovelan emäntä otti ja torkahti varsin sopimattomaan aikaan. Hetkeksi vaan piti kellahtaa Pippa-kissaa rapsuttelemaan illallisen jälkeen, mutta kuinkas kävikään! Hämmästys oli suunnaton, kun raottelin luomia ja ulkona olikin sysimustaa. Siinä ei hetkeen tiennyt oliko kello yhdeksän illalla vaiko aurinko unohtanut nousta valaisemaan aamun kello yhdeksää. Syypäänä voidaan pitää tavanomaista pidemmälle venähtänyttä eilisiltaa, kun innostuttiin isännän kanssa katselemaan kertaheitolla likimain koko Vain elämää -kausi ja siinäpä sitten lauantai-ilta venähtikin huomaamattamme sunnuntain aamun puolelle. Taisi kello jo neljää lyödä kun päädyttiin unille lukuisten "vielä yksi jakso" -päätösten jälkeen. Semmoista se oli, kun isännän kanssa heittäydyttiin ensimmäiselle viikonloppuvapaalle sitten syyskuuun sen kummemmin suunnittelematta, täydellä innolla ja sen seurauksena sunnuntaina täällä varpaita laiteltiin lattiaan vasta puolilta päivin ja aamupalakin venyi iltapäivän puolelle. Kun siinä oli sitten kaikenlaista hääräilty, sunnuntaipaisti tuupattu uuniin ja nautittu, ramaisi jo niin vietävästi, että silmät lupsahtivat kiinni ja meinasi koko postauskin jäädä tekemättä, mutta täällä sitä taas ollaan! Reissusta ollaan kotiuduttu ja taloksi asetuttu. Kynttilät palaa, kello raksuttaa laiskojen aikaa ja arki on palautumassa normaaliin rytmiinsä. Tervehdys siis sinne joka torppaan, tupaan ja huusholliin!

Kuparin ja puun virkistäminen

Tuossa reissua ennen kävimme kaverin komppaamana kirppiksellä etsimässä vielä muutamia vanhoja raameja, mutta sellaisia ei sillä reissulla löytynyt. Löytyipä kuitenkin sievä vanha kaakaopannu, tai mokkapannuksi näitä myös kutsutaan, vaikka lienevät kuitenkin alunperin suunniteltu nimenomaan kaakaolle. Hot chocolate pitchereiksi tai hot chocolate pot nimellä nämä sivukahvalliset antiikkipannut tuolla maailmalla kulkevat. Tämä meidän kirppislöytömme lienee jostain tuolta vuosisadan vaihteen tienoilta ja se on sievä kuin mikä. Parin euron löytö kaipasi hieman virkistystä, joten ajattelin jakaa tässä pari kivaa kuparin puhdistus- ja kiillotusohjetta sekä virkistyssalvan puulle, joka toimii kivasti eritoten keittiössä, jossa puisia kapustoja, leikkuulautoja ja tarjoilualustoja ei halua käsitellä teollisilla puhdistusaineilla.



Kuparia voi puhdistaa helposti monellakin tapaa. Toiset sivelevät sitruunaa ja kuorruttavat suolalla, itse käytän putsaamiseen ketsuppia, jolla saa kivasti tummentumat pois ja kiillon takaisin. Joskus kuitenkin kupari kaipaa myös ihan pelkkää kiillotusta, sillä vanha kupari voi jäädä sameaksi puhdistuksen jälkeenkin. Kiillotusaine syntyy yksinkertaisesti vedestä, suolasta, etikasta ja mistä tahansa jauhosta, oli se sitten vehnää, ruista tai mitä jauhoa nyt kaapista sattuukaan löytymään. 0,5 dl vettä kuumennetaan ja siihen liuotetaan 0,5 dl suolaa, kunnes suola on täysin liuennut veteen. Lisää 3 rkl. etikkaa ja tee nesteestä tahnaa jauhoilla. Jauhojen määrällä ei ole väliä, kunhan tahna on sellaista mukavan helposti leivitettävää. Kupariesine töhnätään tahnalla ja annetaan kuivahtaa viitisen minuuttia. Sen jälkeen tahnaa hieman hangataan kuparipinnalla ja lopuksi tahna huuhdellaan pois ja kupariesine kuivataan huolella.

Kuvassa näkyy tuo kaakaopannun kahvan puinen nuppi ja puinen kahva, jotka ovat haalistuneet. Haalistuneisuus sinällään on ihan sievää ja kertoo ajan kuluneen, mutta kuivuus voi myös aiheuttaa halkeamia kun esine otetaan käyttöön uudelleen ja meillä tämäkin kupariesine on ihan käyttöön hankittu. Päätin siis hieman elvyttää noita puuosiakin. Kelpo puuvaha syntyy, kun sulattaa 1 osa mehiläisvahaa ja 3 osaa kookosöljyä ja sivelee siten syntynyttä seosta puulle. Kuvassa nuppi ja kahva ovat juuri vahattuja, joten ne ovat tummempia kuin kuivahdettuaan. Käsittelen tällä seoksella myös puiset leikkuulautamme ja muut keittiön puiset käyttövälineet. Vaha imeytyy osin puuhun ja tekee pienen suojakerroksen puun pinnalle ja kuluu sitten itsestään pois.

Mainiot Martat

Ihanasti perinteistään luopumatta virkistynyt Marttayhdistys on täynnä voimanaisia aidolla asialla! Olen aivan uudelleen hurahtanut mainioihin Marttoihin. Onko meidän lukijoiden joukossa Marttoja?  Lueskelin tuossa laiskan aamupalalla uusinta Martta-lehteä, joka meille tulee säännöllisesti liityttyäni paikalliseen Marttayhdistykseen. En osaa oikeen itseäni lukea oikeaksi Martaksi, vaikka olen kovasti marttahenkinen, mutta kuitenkin olen yhdistyksen jäsen vain jäsenmaksun kautta. En valitettavasti ehdi osallistua kivoihin Marttojen järjestämiin tapahtumiin, mutta paikallisen ja yleisesti hienon yhdistyksen toimea on mukavaa tukea jäsenyyseuroilla ja lehden luen aina herkutellen sen kivalla sisällöllä. Tällä kertaa lehdessä oli mm. ajankohtaisia artikkeleita vuodenaikaan liittyen, henkilöartikkeleita menneiltä ajoilta ja nykyajalta, puutarha- ja käsityövinkkejä sekä satokauden reseptejä. Joulu- ja perinneihmisenä tuo Marttojen joulukirjakin kiinnostaisi kovasti ja saatan sen tässä syksyllä vielä hankkiakin.


Mikään uusi juttu Marttayhdistys ei tietenkään ole itselleni, enkä täällä hihku ikään kuin olettaen, että se muillekaan mitenkään uusi juttu olisi, mutta olen itse viime aikoina huomannut Marttojen virkistyneen hienosti tähän aikaan osuvalla toiminnallaan tosiaan perinteistään luopumatta ja siksi kannustaisin muitakin liittymään oman alueensa Marttoihin jos ette ole vielä jäseniä. Martat ovat jakaneet kotitaloustietoa ja olleet monessa hyvässä mukana monipuolisesti kautta pitkän historiansa ja vaikuttaneet merkittävällä tavalla niin moneen asiaan, että ei voi kuin ihailla. Jäsenyys taisi maksaa 30 euroa vuodessa ja sille rahalle saa kyllä katetta juuri sen verran mitä itse mielii ottaa vastaan. Jos ei muuta ehdi tai halua, niin ainakin saa kivan lehden kotiin kannettuna ja hyvän mielen hienon toiminnan tukemisesta.

Oletko varautunut?

Uusimmassa lehdessä Marttojen puheenjohtaja kyseli lukijoiltaan osaammeko me varautua? Kirjoituksessaan puheenjohtaja kertoi kotivaran tärkeydestä ja miten näinä epävakaisina aikoina epätavallisesta tuntuu tulleen tavallista. Meillä ja maailmalla tapahtuu jatkuvasti ja olemme täysin sähkön ja tietotekniikan varassa kaikissa asioissa. Sellainen omavaraisuus, tietotaitojen hallinta ja kyky pärjätä poikkeustilanteissa on hieman huonoilla kantimilla yhteiskunnassamme.

Me täällä Jovelassa elelemme hieman eri tavalla, ei niin nykyaikaisesti ja kotivarakin on ihan tavallista arkea. Juuri eilen kävimme taas kuukausitäydennyksen merkeissä kiepsautuksella isolla kirkolla, eli lähikaupungissamme, joka on Uusikaupunki. Tapaamme kerran pari kuussa käydä täyttämässä ruokakomeroa ja siinä samalla tulee hyödynnettyä tarjouksiakin. Oma kotivaramme on huomattavasti yleisiä suosituksia laajempi ja se sisältää kaikenlaista tarpeellista, ostettua, itse kasvatettua ja säilöttyä sekä meille että lemmikeillemme. Meillä on tuollainen aikuisten leikkikauppa oman tuvan nurkassa. Toisilla on hienot nukkekodit ja upeita stooreja nukkekodin asukkaillaan, meillä tavallaan leikitään kyläkauppiaita! Rakastan järjestellä pikkuhyllyjämme, jotka isäntä nikkaroi, katsoa että etiketit ovat samaan suuntaan ja valikoima riittävän laaja. On aivan ihanaa, kun tulee kotiin reissusta ja kotiin ei tarvitse tulla "kaupan kautta." Milloin tahansa voi avata ruokakomeron oven ja kattaa pöydän isommallekin porukalle, kutsuttuna tai yllättäen. Monen monta kertaa nappaan korin ja menen ruokakomeroon "ostoksille" - otan hyllyiltä sitä ja tätä, nostan padan puuhellalle ja haudutan jotain herkullista syötävää, josta riittää kiirepäivinä pariksi päiväksi vatsantäytettä. Milloin tahansa voi leipoa, herkkujakin löytyy, eikä tarvitse jokaista mielitekoa tai tarvetta erikseen kaupoille ajella noutamaan.

Mitään turhaa emme ruokakomeroon siis haali.


Tuollaiseksi se meidän kotivaramme on muodostunut tässä muutaman vuoden aikana. Kotivaramme jakautuu käyttöosuuteen, joka on tuvassa ja käsittää kaikenlaista arkista, ihan tavallista tarveainetta kokkailuun sekä tuohon ruokakomeroomme, jonne voi astua sisälle. Ruokakomerosta täydennetään kaikkea tarpeellista tupaan. Olen muuten ollut iloissani siitä, että sipulien säilytys sukkahousuissa kuvan tapaan on toiminut toivotulla tavalla! Sipulit pysyvät pintakuivina ja niitä on kätevää napsia käyttöön nipsaisemalla alimman solmun sukasta pois.

Meille tosiaan kotivara on arkinen juttu. Meillä on ruokaa, lääkkeitä, tulitikkuja, polttopuuta, pattereita, kynttilöitä, hieman polttoainetta ja kaikkea sellaista arjessa tarvittavaa tarvetta aina sen verran, ettei ihan heti heilauta jos jotain ikävää sattuisi. Me emme ole lainkaan mihinkään tuomiopäivän skenaarioihin hurahtaneita hassuja preppaajia, jotka säilövät retkiruokia hermeettisesti suljetuissa säiliöissä, vaan ylläpidämme kätevää ja edullisemmaksi tulevaa pientä varastoa kaikelle tarpeelliselle, jota käytämme ihan tavallisessa arjessamme. Siten harvoin mikään pääsee loppumaan juuri kun sitä kaipaisit ja tarjouksiakin voi hyödyntää loistavalla tavalla. Meillä on myös erittäin herkkävatsainen tyttökoira, jonka kohdalla vatsaystävällisen ruoan loppuminen toisi mukanaan joko nälkää tai kovia vatsakipuja. Ajatus on aivan kamala, joten meillä on aina myös lemmikeille ruokaa noin kuukauden käyttömäärän verran. Olemme siirtyneet myös lihojen osalta itsellemme järkevämpään malliin ja käymme hakemassa kerralla isomman erän lihaa pakkaseen naapurikylän sikamaista elämää viettävien possujen tilalta. Käymme siellä kerran pari kuussa täydentämässä varastoa aina tarpeen mukaan, sillä nykyään teen noille koirillekin ruokaa itse possutilan lemmikkilihaseoksesta.

Talvikasvatusta

Nyt kun kesä on ohi ja puutarha ei enää tarjoa uutta syötävää, olen aloitellut hieman sisäkasvattelua. Ei täällä mitään ihmeellisiä talvisin kasvatella, mutta hieman salaattia laittelen aina tulemaan ja salaateille vähempikin ikkunavalo tuntuu riittävän. Yrttejä kasvaa myös ikkunalaatikolla ja ennen reissuamme multaan tuupatut valkosipulit ovat tehneet komeat korret itselleen. Valkosipulia kasvatellaan tuoreyrtiksi, eli valkosipuliruohosipuliksi ja se tuntuu kasvavan aina innokkaasti missä tahansa olosuhteissa. Valkosipuliruohosipuli taipuu kaikkeen samaan, mihin tavallinen ruohosipulikin, mutta tuo valkosipulin makua tullessaan. On muuten hyvää pestona, sämpylöissä ja piirakoissa ja toki ihan sellaisenaan todella monessa paikassa tuoreena ja kuivattuna!


Jotain pientä vihreää pitää saada omavaraisesti ympäri vuoden. Siihen on täällä tultu.

Onpa ihanaa olla kotona! Minä pidän yksinkertaisesta elämästä, yksinkertaisista asioista, yksinkertaisesta maailmasta vailla hälyä ja keinotekoisesti tuotettuja tiloja. Tuolta suuremmasta maailmasta, siitä kaikesta hulinasta, melusta ja keinovalosta kun palaa tänne omaan hiljaiseen nurkkaansa tähtitaivaan alle, jossa suurin melu kuluneella viikolla on tainnut syntyä vesisateiden ryntäilystä ränneissä, sitä vaan on niin onnellinen. Saan tavata töiden merkeissä niin ihania, sydämellisiä ja iloisia ihmisiä, että pidän itseäni onnekkaana, mutta se paluu kotiin kuitenkin on ihaninta. Yhä edelleen, moottoritien muuttuessa pienemmiksi teiksi, katuvalojen harventuessa ja lopulta kadotessa kokonaan, rinnassa läikähtää ja sitä korjailee huomaamattaan jo asentoa autossa siihen malliin, että olisi valmis jo astumaan ulos, omalle pihalle, punaisen väärän vänkyrän talon eteen ja narauttamaan vanhan puuoven auki. Sitten villasukat jalkaan, puut palamaan uuneihin, sytytellään kynttilät ja huokaistaan. Koti

Lämmitysasiaa

Tällä kertaa odotimme talon olevan hieman kolea, kun palaamme kotiin. Niin on outo syksy ollut, ettei meillä ole vieläkään otettu mitään lisälämmitystä käyttöön, eikä sellaista laitettu poissaoloajaksikaan. Menneinä vuosina syyskuun puolivälin jälkeen ollaan jo otettu pari sähköpatteria avuksi lämmön tasaisuuden ylläpitämiseksi, mutta tänä vuonna mennään jo lokakuun puoliväliä ja sähköpatterit ovat edelleen kesäsäilössään. Joinain aamuina ja iltoina ollaan annettu hieman lisälämpöä tovin petroolilämmittimellä, mutta siinäpä se. Pönttöuuni ja tuvan puuhella ovat riittäneet edelleen kodin lämmitykseen ja se on hieno asia se. Olin ihan kiukuissani kun katselin viimeistä sähkölaskua, jonka mukaan olimme ostaneet sähköä 30 eurolla, mutta lasku oli silti 130 euroa. Siirtomaksut, pullakahvit ja laskutuslisä. Aivan älytöntä. Ensi vuonna, kautta kiven ja kannon, vannon, että otamme sen askeleen kohti omavaraisempaa energiaa. Onneksi on tuo pönttöuuni-kulta ja puuhella. Onneksi voi valita.


Puulämmityksestä puhuttaessa, en ole tainnut mainita, että täällä on siirrytty kokonaan 1800-luvun kokkailuun. Meillä oli remppa-ajoilta jäljellä yhden levyn induktio, jota ollaan käytetty, mutta sepä sanoi sopimuksensa irti kesällä ja uutta ei ole hankittu. Kappas, miten sitä ei sitten enää tarvittukaan, kun sitä ei ollut. Suloisen puulieden lämmössä ollaan kokattu sen jälkeen ruoat kokonaan, eikä muuta enää tule. Pieni pöytämallinen sähköuuni meillä on edelleen jos tekee mieli leipoa jotain pientä, eikä kesäkuumalla halua lämmittää tupaa samalla kun leipoo, mutta noin muuten olemme siirtyneet sinne sadan vuoden takaiseen kokkailuun ja siellä meinaamme myös pysyä. Jääpähän senkin sähkönsiirtomaksu pois, kun ei kokkailu enää käytä sähköä vedenkeitintä ja satunnaista vatkaimen surauttelua enemmän.

Kaunis maailma

Syksy on ollut niin valtavan kaunis. Hurjia sateitahan kautta maan on saatu ja ne ovat aiheuttaneet ikävyyksiä, mutta silti syksy on ollut kovin kaunis. Meidän keittiöpuutarhassa on kasvit hieman ihmeissään, mansikkakin alkoi uudelleen kukkia ja tehdä raakileita, lokakuussa! Ajatella sitä! Myös herneaidalla lilapalkoherneissä on vielä kukkia ja uusia palkoja on tullut tässä lokakuussa. Eilen vielä söin tuoreita herneitä suoraan pihalta. Hassua! Nyt sitä jo kuitenkin odottelee ensimmäisiä pakkasöitä, ohutta jääkerrosta sadevesitönteröiden pinnalla ja huuraan peittynyttä pihaa, jonka maailma on kuin Rudolf Koivun kuvittamien satujen maailmasta. Saisi sitä luntakin tänä vuonna hieman tulla tänne Lounais-Suomeenkin. Tulisipa oikeen sellainen kaunis, kuulas ja raikas talvi ja siinä keskellä se joulu kultaisin Tulisi taas sellainen rauhaisa, lämmin ja kotoisa joulu vailla kiireitä, jollainen meillä täällä tapaa olla. Maailman ihmisillä olisi hyvä tahto, edes sen muutaman päivän ajan, odottamatta muilta samaa, ymmärtäen, että se kaikki lähtee ensin itsestä. Voi kunpa niin olisi. Kukaan ei toivoisi tai tekisi toiselle pahaa, ei ihmisille, ei eläimille


Näihin Koivun kauniisiin kuviin on hyvä päättää tämä sunnuntaipostaus.Kello lyö jo yhtätoista sunnuntain iltana ja aamulla arkiset työaskareet odottavat. Se on mukavaa se. Arkisia askareita, vapaita puuhapäiviä ja laiskoja sunnuntaipäiviä - mikäs sen mukavampaa ja elämässä pysyy balanssi tekemisen ja olemisen välillä.

Tähän loppuun vielä kirjamessulippujen arvonnan voittaja, joka on Asta K! Laitathan mulle meilissä  jovelassa@gmail.com sun osoitteen, niin ehtivät liput perille. Ja ihan loppuun vielä melkeinpä tavaksi tänä syksynä tullut vinkki kivasta kuunnelmasta! Voi miten hauska, aavistuksen jännä ja hyvin tehty perinteinen jännityskuunnelma onkaan Mustat kalat, joka kertoo Olavinlinnan kesäoppaista, joita on pian yksi vähemmän, kun kesken turistiopastuskierroksen tapahtuu murha.. Tykkäsin tuosta kuunnelmasta niin paljon, että kuuntelin sen kahteen kertaan samana päivänä kaikenlaista, omanlaista, sellaista Jovelamaista puuhaillen.

Niin, onpa ihanaa olla taas kotona

Hyvää alkavaa viikkoa ja iloisia lokakuun päiviä suuntiinne siellä! Tapaamisiin taas ensi viikolla!

Ps. Nyt en jaksa enää oikolukaista. Hypätkää typojen ohi jos eteen tulee!

Jovelan Johanna