torstai 18. joulukuuta 2014

Kaunis surun päivä

Olen tavannut kertoa tässä blogissa kaikenlaista elämästämme sen jälkeen, kun valmistauduimme suureen elämänmuutokseen. Olen kertonut ylä- ja alamäistä, kokemuksista, tuntemuksista, iloista ja suruista. Elämä on yhtälailla läsnä näissä korjattavissa hirsissä ja käännettävissä ryteiköissä, kuin tunteina kaikesta siitä, mitä elämä tuo tullessaan, halusimme tai emme. Talopäiväkirjassa on eletty nyt surun aikaa, mutta päivät kuluvat ja elämä kulkee silti eteenpäin. Sen on mentävä niin. Suru saapuu ja jää toviksi asumaan, mutta senkin on mentävä aikanaan.

Äitimme siunaus oli eilen. Pelkäsin eilistä niin kovin paljon. En pelännyt sairautta tai kuolemaa lainkaan samalla tavalla, mutta eilistä pelkäsin vatsa kuralla ja kädet vapisten. Aamu oli kaikessa kurjuudessaan kolea ja jäätävän sateinen. Kappelin ovien takana arkku, jonka näkeminen aiheutti suoraa pakokauhua, tarvetta paeta. En paennut, en olisi halunnutkaan. Musiikki soi, pappi puhui ja me olimme siinä yhdessä, omat läheisimpäni ja rakkaimpani. Siunauksen jälkeen kappelin ovet aukaistiin uudelleen. Taivaan synkkyys oli poissa, aurinko pilkisti ja kuukin vielä viipyi taivaalla. Saapui helpotuksen tunne. Rutistin itkusta läpimäräksi mössöksi muuttuneen nenäliinan taskuun ja kävelin kummipoikani kanssa ulos elämään.



Häistä hautajaisiin suuret juhlat ja tilaisuudet noudattavat tiettyjä rutiineja, jotka ovat luotu osittain siksi, että ne ovat helppoja kaikille. On helpottavaa olla osana tuttua kaavaa, tietää paikkansa, eikä tarvitse järjestää. Surun kohdalla uskon, että näin on erityisesti. Tietyt kaavat voivat toisaalta tuntua hieman etäisiltäkin, sellaisilta, ettei osaa asettaa itseään luontevasti niihin. Moni läheinen ei tiedä, mitä poismennyt olisi toivonut kuoleman kohdatessa perheen, joten rutiinit tuovat turvallisuuttakin. Meillä tilanne oli toisenlainen. Olemme puhuneet asiasta jo ennen kun äiti sairastui.  Me tiesimme.
Äidin siunauspäivä kaikessa surussaan oli niin kaunis ja iloinenkin, millainen se nyt parhaimmillaan voi tällaisen asian äärellä olla. Siunaustilaisuus oli toki raskas ja surullinen, mutta myös lohdullinen. Siinä me olimme yhdessä, vain äidin omat, juuri kuten äiti oli toivonut. Sama joukko läheisiä, joka on kokoontunut jouluisin saman pöydän äärelle. Menimme arkun äärelle laskemaan kukat yhdessä, samaan aikaan. Ensin minä ja sisko kylki kyljessä, käsi toisen ympärillä ja sen jälkeen kaikki muut perheenjäsenet. Toisillemme ei kumarreltu, suru oli yhteinen. Kuten äidin sairastaessakin, me kudoimme taas toisistamme suojaavan verkon, jonka keskellä äiti sai lähteä turvallisesti viimeiselle maanpääliselle matkalleen.

Meillä ei ollut erillisiä suruvihkoja tai tekstattuja korulausenauhoja. Jokainen laski arkulle yhden valkoisen ruusun ja suruvihon sijaan arkulla oli ruusuista, freesioista ja muutamista kauniista vihreistä sidottu äitimme nimen etukirjaimen muotoinen kukkakirjain - valkoinen ja vaaleanpunainen, herkkä ja kaunis.



Siunauksen jälkeen kävimme perhehaudallamme viemässä kukat ja tervehtimässä muita aiemmin poismenneitä. Aurinko paistoi, oravat leikkivät hautausmaan puissa. Äidin pienimmät rakkaat olivat kuten lapset ovat, iloisia, touhukkaita, ilontuojia. Emme järjestäneet kahvitilaisuutta, lähdimme Tuomaan markkinoille (Helsingin Tuomiokirkon edessä olevat joulumarkkinat). Vilkutelimme äidin pienimmille rakkaille, jotka saivat ajella markkinoille tuodussa karusellissa. Joimme toriglögiä ja -kahvia. Kiertelimme hieman kojuja. Jouluaattoon olisi viikko aikaa. Äiti olisi pitänyt tuosta hetkestä niin paljon! Ei liikaa surua, ei melankoliaa, ei paatosta, vaan elämää ja iloa surunkin hetkellä. Lasten nauru ja ilakointi, karusellin musiikki, paistava aurinko.. Suru meni hetkeksi pois ja me saimme olla. Varsinainen muistotilaisuus pidettiin äidin lempiravintolassa, jossa juhlimme aiemmin myös äitimme täyspyöreitä. Saimme olla rauhassa omassa kabinetissa, syödä ja olla yhdessä. Nostimme maljat äidille Jipii-huudahdusten kera ja uskon, ettei kellään ollut liian paha olla. Suru oli mukana, mutta vaiti. Kun tiemme taas hetkeksi erkanivat, totesimme siskon kanssa, että päivä oli ollut kaikesta huolimatta hyvä, niin hyvä ja kaunis, mitä se voi olla tällaisena päivänä. Myös iloinen, surusta huolimatta. Päivä oli äidin ja myös meidän toiveidemme mukainen. Äiti jossain tuolla nostaa peukkua ja huudahtaa meille, Jipii! - siitä olen aivan varma!


Tänään vietän päiväni ystäväni kanssa. Meillä on paljon puhuttavaa töistä ja kaikesta mahdollisesta. Aurinko paistaa Jovelan ikkunoiden takaa. Ajatukset käyvät jouluun, josta olemme päättäneet tehdä hyvän ja iloisen. Äiti on hengessä mukana, aina läsnä, sillä elämä on kuolemaa väkevämpi ja arvokkaampi. Äidin elämä toden totta oli kuolemaa väkevämpi ja arvokkaampi, joten minä itse ja meidän pieni onnellinen perhe (kuten äiti asian ilmaisi) kunnioittaa ja rakastaa äitiä jatkamalla sitä kaikista tärkeintä; elämää. 

Näissä ajatuksissa

Jovelan Johanna

Ps. odotan sunnuntaita. Aion nauttia perinteisen sunnuntaiaamun iloni = lukea teidän blogejanne kera höyryävän kupposen. Siitä onkin jo aikaa, ikävä on ollut :)



maanantai 15. joulukuuta 2014

Jouluhaaste ja joulun haasteet

Tänään on raskasta. Olisi pitänyt jaksaa lähteä hoitamaan asioita. En jaksanut. Olisi pitänyt muutakin, en jaksanut, enkä taida jaksaakaan. Itkettää. Keskiviikko ahdistaa jo etukäteen. Miten siunaustilaisuus voikin tuntua etukäteen näin kamalalta kaiken tämän jälkeen? Kun kaiken muun olen kestänyt kuin troopperi konsanaan, keskiviikko tuntuu niin ahdistavalta, etten tänään taida saada mitään aikaiseksi. Ei kai ole pakkokaan, mutta jotenkin tuntuisi paremmalta jos saisi puuhailtua jotain. Ei tarvitsisi ajatella, ei muistaa, että keskiviikko on ylihuomenna. Juttelin hautaustoimiston ihmisen kanssa. Itketti. Juttelin siskon kanssa, nauratti ja juteltiin mukavia. Kömmin takaisin sänkyyn ja napsautin lämmittävän petarin päälle. Jurnutin. Itketti. Juttelin hautakukat tekevän ystäväni kanssa ja taas itketti. Purin äidin tavaroita. Itketti. Luin Vehkosuon Tessan hauskan postauksen. Nauratti niin, että meinasin lirauttaa pöksyyn. Kurkkasin aina hymyn ja ilon palauttavaan Susannan blogiin ja huomasin tulleeni haastetuksi. Kun en mitään muuta saa aikaiseksi ja paha olo on tervana iholla, vastaan mielelläni Susannan haasteeseen. Pääsen hetkeksi tästä olotilasta.

Haasteessa kyseltiin vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1. Uskotko joulupukkiin tai tonttuihin?

Haluaisin uskoa tonttuihin! Olisihan se mukavaa, jos saunalla asuisi ikivanha saunatonttu, sellainen hieman äreä ja jurnuttava tyyppi, jota voisi lahjoa puurolla ja leivonnaisilla. Saunatontulla olisi parkkiintuneet, pulleat posket, joilla hän puhaltaisi puhkuen hiillokseen. Pikkuaitassa taas voisi asua sellainen nuori ja hassutteleva aittatonttu, joka lakaisisi pienellä harjallaan hiirenkakkaa pois nurkista ja myöhemmin hoivaisi sinne muuttavia kanoja. Villa Gerdan tontulla olisi olkihattu ja pienet puutarhatyökalut, kitisevä puinen yksirenkainen kottikärry ja ainainen siitepölynuha, hatshuu! Hän olisi rikkaruohojen vihollinen nro. 1. Isännän valtakunnan tonttuja voisi olla useampi. Pitäisivät työkalut järjestyksessä ja löytäisivät kaiken sen, minkä onnistumme hukkaamaan. Ja jos joulutonttuja olisi, olisin taatusti se tyyppi, joka kipittäisi helmat heiluen vakoilijatontun perässä huudellen: " Hei odota, mä voin selittää.."



Alle kouluikäisen Johannan näkemys tontusta, äidin säästämä.


2. Kirjoititko joulupukille?

Pitääpä ihan sanoa, etten muista! Luulen, että olen kirjoittanut ja jotenkin muistelisin, että olisin joskus jonkun kirjeen jemmannutkin siten, että se löytyi jostain kannusta tai purkista vasta myöhemmin. Sen kyllä muistan, että Anttilan lelukuvaston löydettyään tiensä meidän postilaatikkoomme, se aineellistui seuraavan kerran keittiön pöydälle punatussimerkintöineen a' la minä. Varman päälle, nähkääs.



Tuvan seinällä oleva kannu on mieluinen joululahja siskolta.


3. Onko kinkku joulupöydän kunkku vai selviätkö ilmankin?

En nyt kunkuksi menisi sanomaan, mutta kyllähän se viipale jouluna maistuu. Eniten rakastan kuitenkin runsasta kala- & äyriäistarjontaamme ja lanttulaatikkoa. Ilman lanttulaatikkoa ei joulu maistuisi joululle. Meillä on ollut tapana nauttia jouluaattona kaksi ateriaa. Alkupäivästä katamme kalat ja muut meren herkut ja vasta illalla käymme perinteisten laatikoiden, kinkun, kalkkunan ja muiden jouluisten herkkujen kimppuun. Tarkoituksena oli vähentää ähkyyden tunnetta ja luoda tilaa ja aikaa nauttia rauhassa erilaisista ruoista. En muuttaisi tätä systeemiämme mistään hinnasta, vaikka totuus on se, että olemme ähkyjä koko jouluaaton!



Salin sohvapöydälle pitäisi saada herkkuja joulupyhien leffamaratooneja varten!


4. Noloin saamani joululahja tai lahjojen jakoon liittyvä muisto.

Ihan varmasti jotain noloa olen saanut ja taatusti sellaisia joskus antanutkin, mutta saajapuolella mitään ei juuri nyt tule mieleen. Joulunoloista tulee mieleen jotain ihan muuta, isäni takamus liekeissä! Joskus kasari-ysäritaitteessa isä hankki videokameran, jolla sitten riivattiin kaikkea elollista aamusta iltaan. Olimme jo käyneet joulupöytään ja äiti muutamaan kertaan komennellut isäntää pöytään, mutta tämä vaan zoomailee menemään videokameransa kanssa persus pitkällä kuin mikäkin elokuvaohjaaja. Tuohon aikaan videokamerat oli kokoluokkaa lasten polkupyörä, jota olalla kannatellessa ei sitten muuta nähnytkään. Lopputuloksena oli se, että isä peruutti kaapin laskutason päällä olleiden tuikkukynttilöiden yläpuolelle ja jäi siihen takapuoli pitkällä zoomailemaan kunnes liekit tarttuivat housuihin. Vieläkin naurattaa!



Salissa olisi monta pepunkärvennyspaikkaa. Siellä palaa päivittäin kymmeniä kynttilöitä eri korkeuksilla.

5. Onko jokin joululahja jäänyt käyttämättä tai kaapin perälle notkumaan?

Varmaankin, mutta ei taas tule mitään mieleen. Meillä on ollut useampi muutto viimeisen 6 vuoden aikana, joten kaapinperäsäästöistä on myös päästy hyvällä syyllä eroon. Äidin kotia nyt läpikäyneenä tunnistin kyllä muutaman oman lapsuusajan ostokseni. Arvelen, että eräs aika karmea boolisetti (kulho & kupit) ovat saattaneet olla jokin jouluinen hankintani äidille. Siellä ne olivat, kaapin perällä alkuperäispakkauksessaan. Oli siellä muutakin, Jeesuskin kiljaisisi oman nimensä jos näkisi millaisen seimiasetelman olen joskus tehnyt, mutta äiti tunnollisesti säästi senkin. Ehkä siltä varalta, että mua pitäisi joskus kiristää jollain. Vetäisemällä kyseisen seimen pöydälle, mikä tahansa tilanne olisi ollut tyrmäysvoitto.



Salissa olisi myös paljon jemmoja, 11 kaappia (täynnä, no vacancy) piilotavaroita varten. Sohvan takana on purkamatonta kuormaa äidiltä. Sali on nyt erityisen rakas huone - niin paljon äitiä läsnä.


6. Milloin ja millä tavalla koristelette joulukuusen?

Koska olemme aina viettäneet jouluaaton äitini luona, omassa kodissa ei ole muka ollut tilaa ja viimeisen (kohta) 2 vuotta viikonloput ja lomat ollaan oltu Jovelassa, meillä ei ole ollut kuusta muistaakseni kertaakaan. Tänä vuonna se olisi kovin tärkeä juttu, se aito kuusi. En tiedä vielä miten koristelemme sen. Näiden surullisten aikojen vuoksi ehkä aika värikkäästi, sillä haluaisin laspuudenkotini aikaisia koristeita kuuseen, väriä, välkettä ja iloja (mutta ei jouluvaloissa!). Kuusi piti hakea tänään, ei pysty. Viikonloppuna ehkä sitten.



Uusia lasipalloja sulassa joulusovussa vanhojen huiskukoristeiden kanssa.


7. Ostatko kotiisi joulukukkia? Mikä on joulukukkasi?

Juu, kyllä (lausutaan pienellä äänellä). Sen lisäksi, että Ikea voisi milloin tahansa kynttiläkriisin hetkellä peruuttaa yhdistelmärekan pihallemme noutamaan omaan varastoonsa täydennystä, paikallinen kukkakauppa voisi tehdä samoin jos hyasintit näyttävät uhkaavasti vähenevän hyllyistä eikä uusia ole saatavana. Joulu kun lähestyy, hyasinttien määrä kasvaa. Hyasinttien pitää olla valkoisia, paitsi makkarissa vaaleanpunaisia. Minä olen juuri se kuspää, joka kärrää kaikki valkoiset hyasintit kotiinsa jättäen siniset muille. Tosin saliin sopisi nyt sinisetkin.. hmmm..

 

Kiitos Susannalle surusta kiskaisusta haasteen merkeissä <3 Voisin mielelläni kuulla, millaisia vastauksia Helinä Höttiäisen höpötelmistä, Rouva Kivitikka, Anu VillaMezzosta, Vehkosuon Tessa ja PikkuBertta keksisivät samoihin kysymyksiin, joten haaste menee tällä kertaa edelleen teille.

Teiltä kaikilta muilta haluaisin kysyä millainen joulumusiikki on teille tällä hetkellä rakkainta? Itseäni tosiaan riivaa lyriikka-allergia, en vaan kestä musiikkia, jossa lauletaan, sillä ne muokkautuvat mielessäni surullisiksi, mutta joululauluja jaksan ja haluan kuunnella. Ne rauhoittavat (ellei soi se laulu, jossa paras lahja on vasta jos saa äidin sairaalasta) - Bing Crosby ja aikalaiskumppanit, Pavarotti ja muut tenorit, Saukki pikkuoravineen,
Hupsis tupsis pimpeli pompeli - taas jaksan hymyillä.


Iloisempia hetkiä itse kullekin

Jovelan Johanna

torstai 11. joulukuuta 2014

Mööpelivalssia Jovelan salissa

Sari kertoi edellisen postaukseni kommenteissa kutsuvansa huonekalujen uudelleenjärjestelyä mööpelivalssaamiseksi. Miten hauska sana, jota nyt sitten sopivassa kohdassa lainaan, meinaan Jovelassa on mööpelivalssattu parin päivän aikana hyrskyn myrskyn tahtiin.

Syynä tälle mööpelivalssille oli tietekin se, että osa äitimme huonekaluista piti saada siirrettyä Jovelaan. On ollut lohduttavaa käpertyä äidin sohvan nurkkaan huovan alle ja levätä kynttilöiden valossa joulumusiikkia ja klassista kuunnellen (en edelleenkään oikeen kestä tavallista musiikkia, jossa on lyriikoita). Meinasin jo soittaa äidille ja kertoa, miten mukavasti kaikki asettui paikoilleen. Hönöpää. Tällaista salissa on nykyään:




Salista tuli nyt selkeästi olohuone, työpöydät purettiin pois ja varastointikaappien muodostama varastonurkkaus avattiin kääntämällä kaapit seinän pituudelta riviin. Jännää, että ne mahtuivat presiis tuolle seinälle, jossa kaappirivin katkaisee ikkuna ja sen edessä oleva pöytä, joka sekin mahtui tuohon presiis! Ihanaa kun saliin mahtuu kymmenisen pyllyä mukavasti oleilemaan sohvilla, divaaneilla ja nojatuoleissa. Koirillakin on ollut kiirusta koenukkua jokainen mahdollinen torkkukohta.



Irrallinen hylly on serkkuni valmistama, joten sen säilyminen oli meille tärkeää. Äidin sohvan, taustakaappien ja serkkuni nikkaroiman kirjahyllyn välinen tila on riittävä myös joulukuuselle, jollaisen ehdottomasti haluan saliin. Tämä on ensimmäinen Joulu jovelassa asukkaana ja vaikka aattona kokoonnummekin siskoni ja hänen miehensä tunnelmallisen kauniiseen kotiin, omaan röttelöiseemme palaamme yöksi. Haluan niin kovasti astua jouluaattoyönä sisälle, kävellä saliin, nähdä valot kuusessa ja haistaa kuusen tuoksun.



Jouluaattona kokoonnumme perinteiseen tapaan viettämään joulua. Joulu on ollut aina meille perheen talvinen kokoontumisjuhla ja se on sitä edelleenkin. Tämä syksy on vienyt elämän pois raiteiltaan tai ainakin sivuraiteelle, josta haluaa takaisin. Odotan joulua kovasti, sitä hetkeä kun käymme yhdessä pöytään, samat jutut, samat naamat, samat ruoat. Odotan myös sitä hetkeä kun koirat hyppäävät takapenkille autossa, Milo kömpii syliini nukkumaan ja ajamme isännän kanssa hiljentyneessä jouluaattoillassa kohti Jovelaa. Jovelaan tultua sytytetään tulet ja kynttilät, lämmitetään jouluaaton yösauna, istutaan lauteilla saunan hämärässä ja kömmitään saliin nukahtamaan ennen kun katseluun valitun sarjan tai elokuvan alkutekstit ovat päässeet loppuun!

Mitä teille kuuluu siellä? En ole jaksanut vieläkään muiden blogeja juurikaan lueskella tai kommentoida, mutta kaipaan myös kovasti tavaksi muodostunutta sunnuntaiaamua, jolloin otin kupin teetä sänkyyn ja lueskelin mitä kaikkea teille muille kuuluu. Mitä siis kuuluu? Miten voitte? 


Eilen täällä Jovelassa oli muuten melkoinen mööpelivalssi myös ulkona. Isännän verstaan ovi lenteli tuulessa kiinni ja auki ja pariin kertaan myös ikkunattoman kuistimme sisäovi lennähti auki imaisten vedonestoverhon mennessään kuistia kohti. Luuta lenteli pitkin pihaa, kuten kaikki muukin irtotavara. Olipa melkoinen puhuri täällä Lounais-Suomessa! Pikkuinen kylämme oli tovin täysin vailla sähköä, mutta katkos ei tainnut olla puoltakaan tuntia pitkä.

Eilen luonto näytti meille taas voimiaan ja tänään paistaa aurinko. Miten ihmeelliseltä se tuntuukaan! Valo tuntuu niin hyvältä.

Jovelan Johanna

torstai 4. joulukuuta 2014

Miten surraan oikein?

Kun tietää ennalta ajan käyvän vähiin, vääjäämättä kuvittelee mielessään tulevat surun hetket, minä ainakin. Ennen äidin kuolemaa kuvittelin itseni itkemässä vuolaasti aamusta iltaan. Kuvittelin kutistuvani surun sisälle hauraaksi olioksi, joka ei kestä mitään. Ajattelin, ettei yksikään päivä enää mitenkään voisi olla hyvä pitkään aikaan, kun äiti on poissa.

Meillä oli mielestäni äitini kanssa ainutlaatuinen suhde. Kasvoimme yhdessä tietynlaiseen aikuisuuteen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Roolimme jopa jossain mielessä vaihtoivat paikkaa, vaikka äitini oli iästään huolimatta täysin omatoiminen supernainen. Minusta tuli se, keneltä kysytään tiettyjä asioita ja joka ajoittain järjesti niitä. Milloin mitäkin kinkereitä, matkoja ja yhteisiä puuhia. Meillä oli myös erikoinen, sanomaton jako siskoni kanssa äitimme suhteen. Siskoni oli paljon läsnä äidin arjessa. He kävivät lounailla, kiertelivät kaupungilla, tekivät pitkiä tutkimusmatkoja ympäri Helsinkiä löytäen aina jotain uutta ihailtavaa. Siskoni kävi paljon kylässä, istutti kesäkukat ja teki talviset havuasetelmat äidin parvekkeelle. Siitä kaikesta äiti jaksoi kertoa ihastuneen ilahtuneena puhelimessa. Milloin lounassoppa oli ollut taivaallista, milloin liian suolaista. Kuinka lehdet olivat puhjenneet tai tippuneet puista, ensimmäiset kukat nousseet talven jälkeen, miten olivat bonganneet ensimmäiset muuttolinnut suuntaan tai toiseen. Millaisia löytöjä oli tehty kirppiksillä tai antiikkiliikkeissä tai kuinka joku oli pyytänyt naurettavia hintoja hölmöistä rojuista. Minusta se oli ihanaa. Äidillä ja siskollani oli niin hauskaa yhteisillä retkillään.

Minun osani oli taas ne kinkerit ja irtiotot arjesta. Milloin reissasimme ympäri Eurooppaa, risteilimme nautiskellen tai mökkeilimme. Olimme kotona tai muillla mailla. Äiti vietti meillä usein viikon, kaksikin kerrallaan. Puuhasimme niitä ja näitä, herkuttelimme. Jovelan myötä puuhailimme myös puutarhassa (äiti istutti viimeiset perunat juhannuksena), saunoimme, paransimme maailmaa paljussa ja istuskelimme iltaa punaviinilasin äärellä jutustellen. Lojuimme salin divaaneilla tehden ristikoita (äiti teki, minä ihmettelin). Äiti kertoi naureskellen, kuinka siskoni usein soittaa ristikkopähkinän myötä äidille, kysellen oikeaa vastausta. Äitiäni ja siskoani yhdisti myös ristikkoinnostus. Meillä oli aina jotain suunnitteilla, aina jotain mitä odottaa. Suunnittelimme aina huolella ruokalistoja, pieniä juhlia ja reissuja. Siskoni sitten vuorostaan sai kuulla puhelimessa ilmeisen yksityiskohtaisesti mitä olin kokkaillut, mitä olimme syöneet ja mitä Jovelassa olikaan tapahtunut. reissujemme myötä meille muodostui myös pieni oma kieli, jonka lauseet koostuivat koetuista tilanteista. Jotain oli tapahtunut, joku jossain oli jotain sanonut tietyllä tavalla ja lentävät lauseet jäivät osaksi puheitamme, kuten "te olette nyt olemassa" lausuttuna virolaisella aksentilla. Olin varaamassa meille pöytää ravintolasta ja pöytävarauksen onnistuminen ilmoitettiin noilla sanoilla.

Mutta miten nyt surraan oikein?

Kuolema on pelottava asia, nykyaikana meille kaikkitietäville tuntematon asia. Olemme niin kätevästi ulkoistaneet kuolemiseen liittyvät asiat, että kuolema saa meidät pois raiteiltamme senkin vuoksi, ettei meillä yleensä ole kosketusta tuohon synkkään hetkeen. Henkilökohtaisesti sain kokea sen toisin. olin läsnä kun kuolema saapui, olin läsnä kun sitä häädettiin pois kahden kuukauden ajan ja olin läsnä kun kuolema oli saapunut. Niiden kaikkien aikana olin kokolailla vahva ja varma, pelotonkin. En minä kuolemaa pelännyt, pelkäsin mitä sitten tapahtuu kun äitiä ei enää ole. Tulee se pelottava suru ja tyhjyys. Vaan miten on? Noh..

En minä sitten olekaan ihan rikki. En itke aamusta iltaan. Ajattelen äitiä niin monta kertaa päivässä, että se tuntuu jo normaalilta, mutta en osaa olla kokovartalo-hajonnut-rikki-surullinen-lohduton. Minä olen, mutta miten olen en oikeen itsekään tiedä. Tänään on viikko äidin kuolemasta. Olemme järjestäneet asioita. Olen tehnyt töitä ja kuten arvata saattaa, Joveloitunut. Ehkä en osaa surra kuten ajattelin surevani? Ajattelen äitiä sellaisella lämmöllä, että sukat melkein ottaa liekkiä. Kuolema ei olekaan voitokas ajatuksissani ja kun itken, itken ja nauran. Muistan niitä yhteisiä hetkiämme. Asioita joita äiti sanoi ja teki. Monen mielestä en ehkä siis sure lainkaan. Surra kai pitäisi enemmän näkyvästi, jotenkin tunnistettavalla tavalla, ettei kokisi mahdolliseksi kylmäsydämeksi leimautumista. Onko äitini arvo itkettyjen kyyneleiden määrässä? Olisiko äiti minulle rakkaampi jos kävisin vattalleni ja itkisin kunnes henki ei kulje? En usko, enkä osaa. Kaipa minussa on sitä samaa Fenix-lintua kuin äidissä. Tuleen ei jäädä makaamaan ja eteenpäin mennään. Nauramme siskon kanssa paljon. Meillä on lupa nauraa ja me nauramme. Äitikin nauraisi jos tietää. Äidin höpsöt tytöt, minä ja sisko.

Minä suren näitä rakkaitani jatkamalla elämääni ja nauramalla paljon. Joskus niin, ettei henkeä meinaa saada ja toisinaan kyynelten vuotaessa poskia pitkin varpaisiin saakka. Suren muistamalla. Suren olemalla minä. Minä olen se, joka tekee kinkereitä, rakastaa muita ruoalla ja rymsteeraa menemään. Minulla oli ihana äiti. Ei täydellinen, kuten en itsekään ole, mutta JIPII, mikä yhteinen matka meillä oli ja se tarina jatkuu vielä kunnes oma aikani täällä päättyy.

Suren antamatta surulle kaikkea valtaa. Äidin elämä oli arvokkaampi kuin se hetki, jolloin äiti nukkui pois.


Johanna suree rymsteeraamalla salia ja muistamalla rakkaitaan nauraen vaikka kyynelten läpi.

Kiitos teille kaikille ihanille koskettavista viesteistänne. Niiden arvo on mittaamaton! Halusin nyt tehdä hieman erilaisen postauksen aiheesta, sillä surusta ja kuolemasta puhutaan usein niin valmiilla sanoilla, että itseäni ahdisti erityisesti se, etten ole kokenut osaavani surra oikealla tavalla. On tuntunut siltä kuin läheisen poismenoa varten olisi olemassa jokin sanomaton protokolla, valmiit lauseet ja tunnistettavaksi tarkoitetut tunnetilailmaisut, joiden avulla surun saa pois häiristemästä itseä tai muita. Enää en ajattele niin. Minä suren maailman stydeintä supermummeli-mammelia, meidän äitiämme tällä tavalla. Minä kohtasin jo kuoleman kasvoista kasvoihin, joten voin hyvin kohdata tämän surunkin. Elämä on kuolemaa vahvempi, ajattelen ja ajattelen äitiä jonka elämä on vahvasti läsnä luonani. Näin haluan sen olevankin, eikä Jovelassa voi kai muuten ollakaan. Tämä talo ei ole tehty suruun, vaan iloon. Nälkävuosista tälle vuosituhannelle tässä talossa on kohdattu iloja ja suruja, mutta elämä on aina jatkunut.

Me olemme nyt olemassa. Jipii!

Jovelan Johanna

maanantai 1. joulukuuta 2014

Surun monet kasvot

Tänä vuonna suru on vieraillut niin monen blogilistani bloggaajan luona ja nyt liityn itsekin samaan joukkoon. Äitimme nukkui pois torstaina. Voiko tällaisessa tapauksessa edes sanoa yllättäen? Ei ehkä, ehkä silti. Äidin aivoihin kiinnittynyt syöpä veti pidemmän korren juuri kun hoitoja oltiin päästy aloittelemaan. Yhdeksän päivän ajan istuimme siskoni kanssa sairaalassa aamusta iltaan odottaen (peläten) pahinta ja lopussa jopa toivoen sitä. Lopputulos oli vääjäämätön, sen pitkittäminen oli kaikille raskasta. Joka ilta sanoimme mielessämme jäähyväisiä, sekavina, unettomina öinä havahduimme kuvitteellisiin puhelimen pirinöihin, joka tietäisi suruviestiä sairaalasta ja joka aamu tuntui edellistä raskaammalta kestää. Jossain vaiheessa ihminen nöyrtyy ja hyväksyy kuoleman vääjäämättömyyden. Kun mitään ei ole enää tehtävissä, kaikki on sanottu ja tehty, kun rakas energinen ihminen hiipuu hitaasti ulottuvilta ja jäljelle jää vaan heikkenevän hengityksen seuraaminen, toivoo jo vapautusta tilanteesta kaikille.

Olin äitini rinnalla kun äiti nukkui pois. Hengitys oli enää pieniä huokauksia, jotka sitten loppuivat rauhallisesti. Silittelin äitiä ja kerroin, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää, nukahda rauhassa ja äiti sitten nukahti. Yksi henkäys erotti meidät lopuksi elämäkseni. Olin hetken yksin äidin kanssa rauhassa. Hoitajat jättivät meidät kahden pyynnöstä. Ulkona oli aamun hämäräryyttä vielä, sairaala-alueella vilkutteli ambulanssien valot, ihmiset kulkivat verkkaalleen tai kiireisin askelin. Minä istuin äidin vierellä enkä osannut edes itkeä. Juttelin niitä näitä äidille. Lääkäri kävi, puhui rauhallisesti ja muistutti oman jaksamisen tärkeydestä. Hetken kuluttua siskoni saapui äidin huoneeseen. Bussi oli ollut myöhässä. Olimme äidin luona kahden, epäuskoisina tapahtuneesta. Tuossahan äiti on, ihan lämmin ja hoitajien laitettua äidin saattovaatteisiin, kuten sairaaloissa on tapana, äiti näytti vaan nukkuvan rauhallisesti, syvään hengitellen. Illuusio on yleinen. Ihmisen silmä ei ymmärrä, ettei hengitystä enää ole. Aivo ei suostu tulkisemaan kuvaa oikein. Seuraavaksi saapui Jovelan isäntä ja myöhemmin siskoni mies. Olin rauhallinen, tyyni, helpottunut, puhuin hoitajille, siskon kanssa, enkä hajonnutkaan siihen, kuten luulin. Kyyneleet saapuivat vasta kun suukotin viimeistä kertaa äidin viilennyttä poskea.

Lähdimme jo torstaina takaisin Jovelaan. Äidin luona olisi ollut tuskaista olla, tosin on se sitä täälläkin. Mitään ei voi tehdä tai olla tekemättä, etteikö äiti olisi koko ajan mielessä. Minnekään ei voi kääntää päätään, etteikö silmä löytäisi jotain äitiin liittyvää. Oleminen on kovin omituista. Olen kärsimätön ja uupunut samaan aikaan. Kestän kaiken, enkä kestä mitään. Olen vahva ja niin hajalla, että lentäisin palasiksi hönkäyksestä. Kaikki on samaan aikaan hyvin ja huonosti. Menneet kuukaudet ovat kuin sumun takana, oliko niitä? Eikö tämä kestänytkin ikuisuuden, mutta miten nopeasti se menikään! Kun ei voi edes radiota kuunnella ilman että lyriikat saavat surusta kertovan merkityksen, oli laulu mikä tahansa. En voi syödä jotain tiettyä, en katsoa juuri sitä tai tuota ohjelmaa. Avaat laatikon tai kaapin oven ja joka hyllyllä on jotain konkreettista tai mielikuvana äitiin liittyvää. Tekisi mieli sulkea silmät, tukkia korvat ja nukkua viikon. Tosin pään sisällä vasta se kaikki elääkin ja unissa on vastassa. Suru.

Äiti on vahvasti läsnä täällä Jovelassa, täällä on hyvä olla. Surulla on monet kasvot. Olen jo menettänyt aiemmin isäni, mutta äitini kohdalla suru on erilaista. Odotan sitä päivää, kun jossain tuolla takapihalla huudan ja itken kaiken tämän kivun, surun ja pahan olon ulos. Jossain se lupailee saapuvansa, tuo kyyneleet silmiin, uuvuttaa ja pysäyttää kaiken. Olen niin valtavan surullinen, etten ehkä uskalla antaa surulle valtaa. Ehkäpä osa minusta ei vielä ole hyväksynytkään tapahtunutta kuitenkaan, jotta osaisin antaa surun vyöryä ylitse. Äidin elämä, meidän yhteiset hetket kahden ja perheen kanssa, yhteiset matkat ja jekut ovat vahvempia kuin tuo viime torstain hetki, jolloin äiti lähti seuraavalle etapille meitä muita ennen. En ymmärrä mitä ihmettä teen ilman äitiäni. Miten se voisi olla mahdollistakaan. Kaikki liittyy äitiin.

Äidin viimeisiä sanoja poismenoa edeltävinä päivinä, ennen kun äiti vaipui tavoittamattomaan uneen josta emme enää äitiä saaneet kiinni, oli "Meidän pieni onnellinen perhe" ja ponnekkaan iloinen Jipii! Paremmin ei voisi äitiä kuvata. Pienen onnellisen perheen äiti, mormor ja gammel mormor, anopin retaleeksikin itseään kutsui. Jipii -supernainen toden totta!

Siispä päätän tämän surullisen postauksen sanomalla Jipii! Mikä elämä! Nyt täytyy oppia elämään edelleen tämän kanssa, jota ei voi sanoiksi pukea. Minä en enää ole minä, elämä ei ole enää sama, vaan on sittenkin ja on olematta. Ota sitten tällaisesta selvää. Jonain päivänä olen taas tasaisemmalla pohjalla jos en pelkää kohdata sitä, mikä nyt on niin vaikeaa.

Lämmin kiitos kaikille aiempiin postauksiin viestin jättäneille. En ole jaksanut kirjoitella, mutta luin kyllä sairaalasakin viestejänne ja ne lämmittivät. Samalla otan vielä kerra osaa Susanna, Irma-Stiina ja Pepi (en kyennyt kuin sydämet jättämään sulle) oman surunne keskellä.

Jovelan Johanna

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Tänään tässä, tällä tavalla

Tässä olen taas. Tuntuu todella vaikealta kirjoitella kuulumisia tällä hetkellä. Elämä juuri nyt on samaan aikaan kipeän henkilökohtaista ja Jovelan ulkopuolella. Ei oikeen tiedä mistä aloittaa ja mitä sanoa. Silti tämä on elämää ja osa tätä matkaamme, jonka haluaa tallentaa talopäiväkirjaan.

Me tulimme tähän taloon elääksemme erilaista elämää ja siltä kantilta tämä on meille koetinkivi. Ennen huhtikuuta ajoimme joka perjantai kaupungista tänne talolle ja palasimme kaupunkiin viikonlopun jälkeen. Nyt tilanne on käänteinen. Palaamme kotiin maalle päiväksi tai pariksi lähteäksemme taas kaupunkiin määrittelemättömäksi ajaksi. Mitään aikatauluja ei juurikaan ole tai ne voi vaihtua saman päivän aikana ihan muuksi. Sellaista tämä on juuri nyt. Tämäkin menee, kuten sen pitää mennä ja me sen mukana. Välillä sattuu.

Tämä on päivä kerrallaan elämää, joka karsii kaiken turhan pois. Välillä on parempia päiviä ja välillä niin sumuisia, että suunta tuntuu katoavan kokonaan. Pelottaa, ahdistaa, naurattaa, sydän pakahtuu milloin ilosta, milloin surusta. On unettomia öitä, jolloin heräilen tarkistelemaan, että kaikki on hyvin ja sellaisia hyviä ja rauhallisia öitä levollisin unin, joita näin viime yönä keskeytyksettä aamuun saakka. Meillä on ollut hyvä olla yhdessä, äiti, minä ja isäntä. Sunnuntaina vietimme yhteistä aikaa kaikki siskoni ja hänen miehensä kanssa. Yhteinen sunnuntailounas. Paljon varpaita sohvalla, ihmisten ja koirien. Naurua ja ääniä. 

Meillä on nyt pari välipäivää Jovelassa. Äiti on sairaalassa muutaman yön ja me tulimme pimeää moottoritietä pitkin kotipihalle eilen illalla. Talo oli pimeä ja kylmissään. Oli unohtunut patterin johto seinästä. 13 astetta tuvan mittari meille näytti, mutta ponkaisi siitä nopeasti mukaville asteille. Kotona Jovelassa oli hiljaista ja rauhallista. Tuvan kello oli pysähtynyt, kuten aikakin. Täältä lähdimme, tänne palasimme ja talo odotteli hissukseen.

En olisi millään lähtenyt kaupungista kotiin, vaikka tiesin sen olevan nyt tarpeen. Joitain asioita on pakko hoitaa, isännän täytyy päästä koululle välillä ja omat työtkin vaativat tekijäänsä. Jovela otti meidät vastaan, antoi hyvän yöunen ja kietoi turvaansa. Tuntuu siltä, että on kotona. Pian taas on lähtö, mutta vain noutamaan äitiä taas kotiin, äidin kotiin. Jovelaan sitten tulemme kun taas pääsemme tänne kaikki kolme ja koiratkin, jotka reissaavat kanssamme moottoritien päästä toiseen Jovelan hämärästä hiljaisuudesta jatkuvasti raiteillaan kolistelevien raitiovaunujen maailmaan, jossa ei tule pimeä koskaan. 

Kaupunki on kylmä, se ei enää ole kotini. Tässä viikkojen aikana on tullut kyseenalaistettua onko se koti Jovelassakaan, onko missään, mutta yhtä varmasti kuin aina ennenkin Jovela tekee levolliseksi. Ajatus käy tuleviin päiviin, siemeniin joita kylvämme ensi keväänä, puuhiin, jotka odottavat tekijöitään. Nyt ei ole kiireitä, ei ole puuhia. Ajalla on eri käsite. Huominen on kuitenkin huomenna, se sieltä tulee ja sen mukana mitä tuleekin.

Täällä Jovelassa ei ole tapahtunut ehkä mitään. Käynnit ovat niin lyhyitä, että niiden aikana tehdään vaan sitä normaalia; lämmitetään saunaa, kannetaan puuta sisälle ja pönttöuuniin, pakataan ja puretaan kasseja, ollaan. Noin kuukausi sitten isäntä kantoi ystävämme kanssa sen patakaapin tupaan. Huomasin ottaneeni siitä pari kuvaa. Saa kelvata näin, eikä kaappia nyt voisikaan maalata, sillä sen pitää palautua vuosikymmenten ulkoreissustaan. Maalaamattomana se tuolla tuvassa seisoo tomerana kannatellen keittokirjoja ja purnukoita. Keväällä sitten, ehkä.


Olen tehnyt hieman töitä, mutta ei niistä oikein tuppaa mitään tulla. Ajatus ei pysy mukana, muisti minuutin mittainen ja keskittymiskyky on suunnilleen uhmaikäisen tasolla. Mitään suurempaa ei voi aloittaa, koska innostumisesta huolimatta voimat eivät riitä alkua pidemmälle ja keskeneräiset hommat riivaavat takaraivossa. Olen siis pääosin tauolla töideni suhteen. Sekin on ihan ok, onhan sitä tullut painettua liiankin kanssa. Kunhan leivässä pysyy, enempää ei tarvitse. Omaishoitajan työ on nyt ainoa, mitä jaksan ja se ei ole jaksamista varsinaisesti. Se vaan on jotain, minkä haluan tehdä ja jota en voi olla tekemättä, koska se on ainoa asia, joka mahtuu maailmaani nyt kunnolla. Tämä on kuten tämän pitää olla. Toisin ei voisi olla, tai en itse voisi olla.

Tänään tässä, tällä tavalla on jokainen päivä tämä päivä. Yhtään ei tiedä miten huomenna, eikä sillä ole niin väliäkään. Kaipaan kyllä monia arjen asioita tavalla, joka saa sisukalutkin rutistumaan. Yksinkertaisista huolettomista asioista  tuntuu olevan niin kauan. Todellako tapettia mietittiin? Keittiöpuutarhassa häärättiin? Harmiteltiin jos jokin ei tullut valmiiksi? Miten hölmöä!Toisaalta olen tässä ja nyt se sama kuin ennen tätä, avoimin silmin. Tulen, menen, olen. Niin kovin yksinkertaista. Elämä on nyt yksinkertaista. Halusin yksinkertaista, mutta en arvannut sen saapuvan tällä tavalla. Noh, tällaista tämä nyt on.

Jotenkin tuntuu siltä, että selviän tästä. Kipeää tekee, mutta silti. Joskus on vaan jaksettava sen kanssa, mitä eteen on tullut ja tehdä siitä parasta mahdollista ymmärtääkseen mikä on todella tärkeää. Enkä tiedä olenko sitä nytkään ymmärtänyt tai ollut ennen ymmärtämättä. Elämä vaan heitti sellaisen kuperkeikan, että mikään ei ole kuin ennen ja sen aikana ihminen on vähän hukassa.

Tässä olen taas. Jostain huomisesta ja sen eilisestä nakuttelen taas tänne kun jaksan. Kaikessa tässä hymy on silti suupielissä ja se pilkekin silmäkulmassa. Tämä tarina jatkuu.

Lämpimin terveisin

Jovelan Johanna

torstai 30. lokakuuta 2014

Jonakin huomisena

Viimeiset 4 viikkoa ovat menneet kuin sumussa. Pakkaan ja puran kasseja, nukun äidin sohvalla äidin pussilakanassa, joka tuoksuu äidin ihovoiteelle, herään, hoidan asioita, menen sairaalaan puolen päivän jälkeen, istun vierellä, paijaan poskea, pidän kädestä, puhun ja kuuntelen ihmistä, jonka puhe yllättäen melkein katosi, raajat eivät jaksaneet kantaa ja jonka lähimuisti oli lyhyempi kuin lauseen loppu. Rasvaan jalkoja, harjaan tukkaa, hoivaan kuin kissanpentua, jonka jälkeen palaan takaisin jo illan pimennyttyä ja nukun äidin sohvalla tai ilmapatjalla pussilakanassa, joka tuoksuu äidin ihovoiteelle.. tehdäkseni saman uudelleen seuraavana päivänä. Jovelassa olemme viettäneet vain muutaman yön viimeisen 4 viikon aikana. Maailmassa ja elämässä ei ole oikeen muuta ollut, vaikka onkin. Eri sairaalat, eri osastot, eri hoitajat, siskoni, mieheni, perheemme - me kaikki yhden asian äärellä ja puolesta ja ystävät, jotka ovat olleet kukin omalla tavallaan läsnä ja tukena. Elämässä on ollut paljon arvokasta, hyviä hetkiä, mutta en ole jaksanut rekisteröidä niitä tämän sumun läpi. Kiitollinen olen niistä ollut, ilman ei jaksaisikaan.

Kun sanotaan, että raskaana oleva näkee kaikkialla vauvoja, minä olen nähnyt jotain ihan muuta. Nähnyt ja kuullut lauluissa, mainoksissa, kaduilla ja ihmisten kasvoilla. Kaunis elämä katosi omalla tavallaan. Mitään ei tullut tilalle. Kaipaan kotiin ja kaipaan äidin luo. Kaipaan takaisin huolettomiin päiviin.

Äidillä todettiin se ässällä alkava pelottava sairaus, joka sijaitsee paikoista pelottavimmassa, siellä mikä määrittelee kuka ja millainen me loppujen lopuksi olemme, mitkä asiat meissä toimivat ja miten. Tähän päivään saakka olemme olleet toiveikkaita ja pelokkaita, tottuneetkin hieman ajatukseen, pelänneet sanattomasti pahinta. Olemme jaksaneet, yrittäneet jaksaa ja taas jaksaneet. Meillä on ollut hyviä hetkiä ja pelottavia, kaiken tukahduttavia ahdistavia hetkiä, jolloin tuntuu siltä kun jokin sisällä olisi menossa rikki tavalla, jota ei voi korjata. Niistä hetkistä olemme kuitenkin voineet puhua puolisoidemme ja siskoni kanssa - päivittäin. Me kaksi koemme tämän asian kuitenkin niin kovin eri tavalla kuin muut läheiset. Meidän äitimme, meidän ainoamme. Meillä on ollut paljon samoja tuntemuksia, joita sitten hallitsemme omalla tavallamme, samoilla ja erilaisilla. Olemme olleet läsnä äidille ja toisillemme. Jaksamme yhdessä paremmin.

Tästä tarinasta ei ole tulossa surullista. Olemme pitäneet positiivista lippua korkealla, eläneet päivän kerrallaan ja yrittäneet tehdä jokaisesta päivästä niin hyvän, kun se vaan on mahdollista. Enkä ole mikään marttyyrin viittaa kannatteleva Florence Nightingale, kiitosta vailla kissa. Meille on ollut siskoni kanssa alusta saakka tärkeää, että äidin luona ja tukena ollaan mahdollisimman paljon ja olemme onnistuneet niin myös tekemään. Meidän kohdalla, siis isännän ja minun, se on meinannut sitä, että jouduimme tulemaan Helsinkiin ja olemme olleet äitini luona, sillä täältä on sairaalaan vaan muutaman minuutin ajomatka. Valinta on ollut helppo. Ihan sama missä olisin ollut kun ajatukset olisivat kuitenkin äitini luona, joten yhtälailla olen voinut viettää ajan roikkuen sängyn laitakaiteessa, jolloin olemme molemmat voineet paremmin. Sielä me olemme olleet, minä, siskoni, meidän miehemme, yhdessä ja erikseen joka päivä.

Tänään saimme valoa, hoito on vielä mahdollista ja vaikka siitä on tulossa rankkaa, ennuste on positiivinen. Huomenna saamme äidin meille kotihoitoon odottamaan kutsua jatkohoitoon. Juuri nyt olemme helpottuneita. Äiti saa hetken hengähtää poissa sairaalasta ja niin saamme mekin. Jovelassa on muuteltu huonekalujen paikkoja ystävän avustuksella ja äidille on oma sänkypaikka tuvassa, jonka seinän takana itse nukumme. 



Saamme olla yhdessä, kerätä voimia, jotta voimme yhdessä saada kuriin (lääkärin ilmaisu) sen pelottavan ässällä alkavan.

Tämä kirjoitus kuvastaa oikein hyvin tämän hetkistä olemistani. Ei päätä ei häntää! Tajunnanvirtaa. Piti kertoa tunteista, päivistä ja ajatuksista, mutta sillisalaattiahan tästä tuli. Kerron ne joskus myöhemmin, jonakin huomisena kun taas osaan asetella sanat oikeaan järjestykseen.

Nyt menen pakkaamaan äidin kassia ja sitten käyn nukkumaan siihen äidin pussilakanaan, joka tuoksuu hieman äidin ihovoiteelle. Äiti pääsee kotiin huomenna hetkeksi odottelemaan hoitojen aloitusta. Menemme lepäämään Jovelaan, elämään tavallisia päiviä tavallisten asioiden parissa. Sitten käymme taistoon yhdessä. Yhtä ei jätetä, ei nyt, ei koskaan. Ei ketään meistä, ei koskaan. Meillä on kilpenä rakkaus, miten siirappista, mutta niin se vaan on ja siihen kiedomme äidin ja toisemme.

Voikaa hyvin ja jos saan sanoa jotain, minkä itse niin selkeästi näin, niin sanon, että pysähtykää hetkeksi tykkäämään siitä hetkestä, jota juuri nyt elätte tässä ja nyt, tällä minuutilla, sillä niin hitsin typerä sanonta kun se onkin, huomenna todella voi asiat olla toisin ja silloin kaipaat eniten sitä, mikä on juuri nyt ja ne eilisen muka tärkeät puuhat ovat suunnilleen sentin arvoisia, eilisen huolet eivät senkään. Ja jos kohdallenne osuu samanlainen eilinen, joka meille saapui 4 viikkoa sitten, toivotan sellaista huomista, joka meitä kohtasi tänään. Toivo ja lupaus, tästä selvitään vielä.

Vaan huomisena huomenna palaamme kotiin kaikki kolme, isäntä (joka on ollut yksin Jovelassa 3 päivää), minä ja äiti. Jovelassa on kaikki hyvin <3. Meillä on paremmin, mitä pelkäsimme. Meilläkin on kaikki ihan hyvin, kaikesta huolimatta.

Lämmöllä, kaikista viesteistänne kiitollisena

Jovelan Johanna