jovela

jovela

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Lemmikkejä, lapsuuden muistoja ja lempeitä jouluvalmisteluita

Sain viime viikolla Viherrilliltä haasteen, joka pitkin viikkoa heitti itseni takaisin lapsuuden muistoihin, vanhempieni puutarhaan ja millaisia muistoja ne vuodet ovat kantaneet mukanaan. Useampi kyynelkin on tällä viikolla vuodatettu vanhoja kuvia katsellessa. Pyhäinpäivä osui tälle viikolle ja meillä on kovin monta muistettavaa isännän kanssa. Äitini nukkui pois tässä kuussa kolme vuotta sitten ja appiukkoni keväällä. Myös isäni on jo tämän ajan toisella puolella. Kaikkia heitä on ikävä. Kellastuneita valokuvia, ajan kultaamia kultaisia muistoja, niistä oli tämä viikko tehty.

Lapsuuteni puutarhamuistot

Olen paljasjalkainen stadilainen ja varhaisimmat lapsuusmuistoni liittyvät kerrostaloon, jossa asuimme varhaislapsuudessani. Ollessani muutaman vuoden ikäinen muutimme mummoni rakennuttamaan omakotitaloon naapurikaupunkiin. Lähiperhettäni ja Ankkalinnan asukkaita yhdistää yksi asukas, nimittäin Iines-mummo. Iines-mummoni jäi paria viikkoa ennen rauhaa leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. 50-luvulla Iines oli töissä rakennusfirmassa, jonka kautta hän rakennutti itselleen ja lapsilleen talon osallistuen myös itse rakennustöihin. Talo, hieman omituisen muotoisella tontilla, oli ihan tavallinen omakotitalo, enemmänkin matala bungalow-tyyppinen rakennus kuin perinteinen 2-kerroksinen rintamamiestalo. Sinne mekin sitten muutimme ollessani ehkäpä n. 3-4 vuoden ikäinen. Samalla Iines-mummo muutti tontilla sijainneeseen pieneen mökkiin, jossa hän sitten asuikin pitkälti yli 80-vuotiaaksi, tuossa pikkumökissään, jossa ei ollut juoksevaa vettä tai kylpyhuonetta.

Vanhempani olivat kovia puuhaamaan kaikenlaista kotoisaa. Isäni oli oikein perinteinen mies siinä mielessä, että hän osasi nikkaroida, hoiti pihan, talon, auton ja kaikki perinteiset miehekkäät puuhat pieteetillä, huolsi öljymasinat, kantoi painavat matot ulos hangille talvisin ja puhdisti rännit syksyisin. Hän oli tarkka mies, koskaan mikään ei saanut rempsottaa ja pihankin piti olla tiptop. Äitini taas oli luonteeltaan siisti ja oikea kodin hengetär, joka kokkaili, leipoi ja huushollasi siten, että kotikin oli tiptop.

Meidän pihamme oli varmasti aivan tavallinen sen ajan omakotitalon piha puutarhoineen. Marjapensaita oli, oli oma pieni peruna- ja mansikkamaa, raparperia, tilliä, ruohosipulia ja persiljaa, mutta omenapuita meillä jostain syystä ei ollut. Yksi kirsikkapuu oli ja se teki hävyttömän kirpeän happamia kirsikoita, jotka taisivat mennä lintujen suihin. 70- ja 80-luvulla Suomessa ei ollut sellaista puutarhabuumia kuin nyt. En muista että kellään meidän tiellämme tai lähitienoilla olisi ollut kasvihuonetta tai sen kummempaa puutarhaintoilua kuten nyt on. Pysyttiin niissä kovin perinteisissä jutuissa ja katsottiin, että perennat, ne perinteiset olivat ruodussa. Meidän pihallamme oli kyllä joitain hieman erikoisempia puita kuten hopeapajuja ja hopeakuusia. Jossain vaiheessa yksi hopeapaju kuoli ja isäni teki siitä toteemin. Muistan miten toteemipuun lakattu pinta kuoritui hiljalleen pois - tapasin kiipeillä siinä puussa, istua sen latvahaarukassa ja usein vaatteet olivat sitten enemmän tai vähemmän niissä lakkalastuissa.



Talvisin - miten sitä muistaakin, että kaikki lapsuuden talvet olivat sangen lumisia - pihalla tehtiin lumitöitä, rakennettiin lumilinnoja, lumipallolyhtyjä, lumiukkoja ja suuria eläimiä, joilla ratsastettiin aina kevääseen saakka. Kesällä pihalla leikittiin, telttailtiin, syötiin mansikoita suoraan maasta, otettiin aurinkoa, grillattiin, heitettiin tikkaa, otettiin nokosia katetussa pihakeinussa, varottiin etteivät sormet jääneet väliin kun viriteltiin Lepolasseja, leikittiin naapurilasten kanssa, flippailtiin pikkuautoilla hiekkalaatikolla ja pelattiin krokettia - sellaista ihan tavallista sen ajan olemista. Loppukesästä alkoi marjarumba kun sekä oman pihan että metsän satoa säilöttiin. Ämpäritolkulla marjoja puhdistettiin, hillottiin, hyytelöitiin, survottiin ja mehustettiin. Ei vuodessa varmaan ollut yhtään sellaista juhlaa etteikö jotain oman puutarhan marjaa olisi ollut tarjolla. Äidin pionit tapasivat kukkia aina syntymäpäivieni aikaan heinäkuussa. Synttäriaamuna vaasissa oli aina pioneita.

Jännää, miten senkin niin elävästi muistaa, kuinka inhottavat vihreät kirvat hyppivät laumoittain päälle, jos käveli liian lähellä pihan ympäri kiertävää orapihlaja-aitaa. Pihallamme oli myös paljon lintuja, myös fasaaneja, jotka tulivat koputtelemaan kellarin ikkunalle jos ruokintapaikalla oli ruoka loppu. Meillä oli aina isäni nikkaroimat komeat lintulaudat pihalla ja usein kesällä pihalle nousi joku siemenenä syömiseltä välttynyt auringonkukka. Ja portaiden alla oli talvipesä siileille.

Kun muistelen lapsuuteni kesiä vanhempieni puutarhassa, jostain syystä näen itseni aina kirmaamassa vihreä päivänkakkarakuvioinen yöpaita päälläni, paljain varpain alas portaita, parilla loikalla nipistelevän sorapolun yli pehmeälle nurmikolle ja sieltä kadoten jonnekin marjapensaiden luo tai istumassa toppapuvussa isäni kaivamassa lumilinnassa haistelemassa steariinikynttilää, jollaisen sain ottaa omaan lumiseen valtakuntaani.

Vaikka lapsuudenkotini sijaitsi alle kilometrin päässä Helsingin rajasta, asuimme hiekkatien varrella, eikä sitä vissiin vieläkään ole asfaltoitu. En ole enää muutamaan vuoteen ajellut lapsuudenkotini ohi, josta äiti muutti pois isäni kuoltua. Se aika on saanut jäädä muistoihin ja tavallaan haluankin sen pysyvän sellaisena kuin se oli, enkä nähdä muutoksia, joita silläkin alueella on vuosien saatossa tehty.

Herkkuraksuja lemmikeille

Ja sitten näiden päivien arkisiin puuhiin! Testasimme eilen lemmikkien herkkuraksuja, jotka soveltuvat sekä kissoille että koirille. Soveltuvat on kyllä ihan väärä sana, sillä meillä ainakin sekä kaikelle persot koirat, että nirsommat kissat ihastuivat raksuihin niin, ettei meinannut kuvaa saada otettua!


Ohje on simppeli ja summittainen, koska sovelsin sen jostain lukemastani omasta päästä, kun en jaksanut mitään oikeaa ohjetta etsiä.

2 kourallista kaurahiutaleita
1 purkki vähäsuolaista tonnikalaa vedessä
kissanminttua tai tavallista kuivattua minttua (tässä jälkimmäistä)
hieman ruokaöljyä

Kouraisin kaurahiutaleet kulhoon ja lisäsin siihen lurauksen öljyä ja tonnikalan vesineen kaikkineen. Murskasin hieman kuivaa minttua sekaan. Hetken kuluttua kaurahiutaleet olivat turvonneet ja möyrin taikinan sopivaksi möykyksi kahden talouskelmupalan väliin. Kaulittuani taikinaa sopivaan paksuuteen, tein massasta pienellä sydänmuotilla keksejä ja loput tein pieniksi palleroiksi, jotka kaikki sipaisin ruokaöljyllä. Keksit paistoin n. 10 minuuttia 200C kiertoilmalla kunnes ne olivat kevyitä ja kuivan rapeita. Koemaistiaistilaisuus piti tehdä kolmasti, jotta sain yhden likimain onnistuneen kuvan otettua. Elukkaraatimme mukaan keksit ovat erittäin hyviä. Loppuivat heti. Pitää tehdä lisää (joulupakettiin myös).

Eilen teimme myös koirille tassuvahaa.

Itse valmistettu tassuvaha

Serkkuni koiralla on kovin kipeät tassut, kiitos teiden suolauksen ja kun omilla koirillammekin tuppaa tassut kuivumaan talven myötä, sekoittelin hauvoille hellivää tassuvahaa. Koska olen nyt tehnyt kaikenlaisia salvoja ja sörsseleitä, en tullut mitanneeksi ainesosia - homma meni helposti ihan arvioimalla ja mutustelemalla, mutta jospa seuraavan suuntaa-antavan ohjeen antaisin:

1 osa mehiläisvahaa (olisiko n. 3 rkl)
1 osa kookosöljyä
1 osa shea-voita
1 osa kaakaovoita
1 rkl jojobaöljyä
1-2 tl risiiniöljyä
3 rkl oliiviöljyä

Sulata kaikki ja purkita, eipä siinä sen kummempaa. Jos vaha jähmetyttyään tuntuu liian kovalta, laita se kuumaan vesihauteeseen purkkeineen, kaavi kattilaan, sulata uudelleen ja lisää oliiviöljyä. Tässä vahassa on vähän kaikkea mitä meiltä sattui löytymään, mutta varmasti ihan yhtä hyvää tassuvahaa syntyy vähemmälläkin, esimerkiksi mehiläisvaha-kookosöljy-oliiviöljy -seoksella.


Jovelan Rinsessa, mamselli Maimai toimi testieläimenä sekä ennen-jälkeen -mallina. Kuivan karheat tassut pehmenivät kummasti, joten tassuvaha tuntuu toimivan, eikä näillä aineksilla ole huolta siitä, jos hieman kieli lipaisee tassua.


Joulu ennustaa tulevaa


Voi miten pidänkään jouluvalmisteluista vanhaan tapaan.  Kuuntelen jo rauhallista joulumusiikkia, hääräilen ja ihastelen vanhojen aikojen jouluja. Olen ollut ihan pienestä pitäen jouluihminen. Meillä kuunneltiin jo alkutalvesta Noita Nokinenän joulukuunnelmia C-kaseteilta ja äidin keittiössä tuoksui joulu jo ajoissa. Muistan lapsena haaveilleeni siitä, että joskus kun kasvan isoksi ja minulla on oma koti, siellä on samanlainen ruokakomero kuin Vaahteranmäen Eemelin kotona. Jostain tv-sarjan jaksosta on jäänyt edelleen mieleen kohtaus, jossa Eemeli kiipeää ruokavarastoon ja nukahtaa sinne makkaroiden sekaan. Lapsena yhdistin jouluun tuollaisen mielikuvan, roikkuvia makkaraketjuja, isoja palvikinkkuja vadeilla ja keoittain omenia koreissa. Meillä ei kyllä kotona sellaisia ollut, mutta oli meillä ruoka- ja viinikomerokin ja ennen joulua kellarin ruokakomerossa oli foliolla peitetty joulukinkku, jonka tuoksun muistan vieläkin.

Ihastelin eilen joulufiiliksissäni Käsin tehty joulu -lehteä, joka on oikeasti kiva lehti, nimensä mukaisesti tarjoaa paljon ideoita jouluun omin käsin tehden. Ihmiselon arjen ja juhlan historiaan hurahtaneena lueskelin myös Hyvää Joulua -kirjaa, joka kertoo joulun perinteiden historiasta meillä ja maailmalla.


Jouluhan on yhdistelmä muinaisuskonnollisia juhlia, kuten kekri ja sadonkorjuujuhlat, joista kristinuskon myötä kirkko vakiutti tietyt perinteet jouluun kuuluviksi. Jouluun liittyy sangen hauskoja ja kiinnostavia uskomuksia ja jouluaikaan tavattiin ennustaa tulevaa. Joulukuun nimikin oli ennen talvikuu. Olisi hauskaa tietää mihin uskomukset ja sääennusteet perustuivat. Kokemuksiin, luonnollisesti, mutta miten?

Noin yleisesti kylmä joulukuu ennusti lämmintä sydäntalvea, leuto taas kylmää maaliskuuta.

6.12 oli muinaissuomalaisten metsänjumalan, Pohjolan isännän Nikolauksen päivä. Millainen sää oli Nikolauksen päivänä, tuli olemaan koko joulukuun.

13.12 Luttu, 1300-luvulta alkaen Lucian päivä, oli vuoden pisintä yötä edeltävä päivä eli Annan päivän aatto, joka osuisi nykyään oikeasti jouluaaton aatolle. Lucian päivän yönä ei saanut nukkua ja varuiksi oli hyvä kirtää lehmän tai vuohen kanssa ovelta ovelle varmistamassa, ettei muissakaan taloissa nukuttu.

15.12 oli metsän emännän Annan päivä, jolloin perinteisesti pantiin jouluoluet ja leivottiin joululeivät. Leivät leivottiin keskiyöllä ja yöllä myös kierrettiin talosta taloon kerjäämässä paistinkakkuja. Anteliaalle talolle oli luvassa hyvä satovuosi, kitsaalle huono, joten kakkusia annettiin mielellään.

21.12 Jos Tuomaanpäivän ja jouluaaton välillä ei aurinko näyttäytynyt, seuraavasta kesästä oli tulossa sateinen.

Taidanpa tänä vuonna kiinnittää huomiota näiden päivien vallitseviin säihin ja katsoa miten uskomukset pitävät paikkaansa. Tänäänhän ennustettiin tulevaksi kylmintä talvea viiteen vuoteen. Sikäli se olisi tervetullutta meille, sillä kylmin talvi viiteen vuoteen merkitsisi ylipäätään pakkasia. Likimain vesisateessa on tässä talossa joulua vietetty meidän valtakautemme aikana.

Kitsaat kynttilät

Sulattelimme isännän kanssa viime talvena kertyneitä kynttilänjämiä ja niitähän meillä kertyy, voi pojat! Hyvää hyötykäyttöähän se on ja kierrätystäkin, kun valaa jämistä uusia kynttilöitä ja nyt kun meillä on mehiläisvahaa, on sydänlangan kiinnittäminenkin helppoa. Mehiläisvaha sulaa 65 asteessa ja steariini 50 asteessa. Sulatan siis ensin mehiläisvahaa purkin pohjalle, kiinnitän siihen sydänlangan, hieman sulaa mehiläisvahaa uudelleen purkkiin peittämään sydänlankaliitosta ja lopuksi voikin sitten kaataa purkkiin sulan steariinin ja sydänlanka pysyy hyvin sekä purkin pohjassa että paikoillaan noin muutenkin.

Tuo Hyvää Joulua -kirja kertoo, että alunperin joulukynttilät on sytytetty hengille, jotka palasivat jouluyönä kotinurkilleen. Kynttilän liekin uskottiin myös suojelevan pahalta. Kynttilöiden loppuminen jouluna tiesi vaikeita aikoja talolle, joten niitä oli syytä olla kotivarana runsaasti. Itsenäisyyspäivään vakiintuneet ikkunakynttilät on sekin vanha perinne, joka vakiintui nimenomaan itsenäisyyspäivään 1920-luvulla, mutta miksi juuri kaksi kynttilää? Tähän tarjotaan vastaukseksi sitä, että valtaosa ikkunoista tuohon aikaan oli kaksiruutuisia ja siten oli luontevampaa laittaa molempien ikkunaruutujen taakse yksi kynttilä kuin laittaa yksittäinen kynttilä ruutujen keskelle, jolloin se ei olisi näkynyt lainkaan. Sangen järkeenkäypää tämä!

Ja tässä on muutama tällä viikolla valettu kynttilä. Meillä kun kynttilää palaa paljon, olen niitä jämiä eritellyt värien mukaan jälkivaluuta ajatellen. Ensi viikolla uusiovalamme vielä muutaman valkoisen kynttilän jouluksi.


Minä pidän siitä ajatuksesta, että joulua tehdään hissukseen ajan kanssa. Mitään erityistä iloa ei nuo kauppojen hyllyille leviteltävät muoviset koristeet lokakuussa tuo, mutta täällä ei herneet mene nokkaan jos joku mainitsee sanan joulu ennen joulukuuta. Meillä jouluvalmistelut alkavat nykyään erityisesti mitään alleviivaamatta jo sadonkorjuun aikaan, kuten ihmisillä oli tapana ennenkin. Hieman hilloa ja hyytelöä, oman puutarhan marjoista likööriä, salvaa ja yrttiä, sitä
 ja tätä pientä pukinkonttiin samalla kun muutenkin jotain hääräillään. Joulu tulee ajallaan ja pienissä osissa.

Palatakseni vielä tuohon Viherrillin haasteeseen lapsuuden puutarhamuistoista, perinteiden mukaan tulee haastaa muutama muukin vastaamaan samoihin muisteloihin omalta osaltaan. Heitänpä siis haasteen vaikkapa Stellalle, Saaristopuutarhaan ja Romppalaan! Ja olisi kiva kuulla kyllä muidenkin lapsuuden puutarhamuistoista, joten kirjoita ihmeessä niistä vaikka kommenttiosioon. Lukisin niitä mielelläni!

Marraskuun ensimmäinen sunnuntai on taas vilahtanut iltaan ja on aika päättää tämä sunnuntaipostaus. Toivotamme kaikille lämmintä alkanutta marraskuuta ja joulun odotuksen iloa kaikille, joita joulun lähestyminen ilahduttaa. Erityisesti teille heittäisin lopuksi vinkin ilmaisestä äänikirjasta, jonka voi napata (tosiaan ilmaiseksi) Elisan äänikirjapalvelusta täältä. Kyseessä on iki-ihana, iätön Charles Dickensin Saiturin Joulu, lukijana Eija Peltonen.

Lämpimin terveisin

Jovelan Johanna

19 kommenttia:

  1. Itse olen kuullut kahden kynttilän itsenöisyyspäivänä liittyvän tulevien jääkärien salaiseen matkaan Suomen läpi Ruotsiin ja siitä Saksaan. Kaikki suomalaisethan eivät kannattaneet itsenäisyyttä ja matkalla piti olla tarkka, mistä pyytää yösijaa. Kaksi kynttilää ikkunalaudalla oli merkki siitä, että talo toivotti vaarallisella matkalla olevat jääkärit tervetulleeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on tosiaan yksi legendoista :) ja olihan kynttilöitä ikkunalaudoilla pidetty kautta aikojen monista eri syistä, vatiopäämiehien syntymä- ja merkkipäivistä alkaen, mutta kynttilöiden lukumäärän ajatellaan tulevan juuri noista ikkudoiden malleista johtuen. Yksi kynttilä olisi ollut toisella puolella ikkunaa, kolmesta olisi näkynyt vain kaksi, joten yleisesti kaksiruutuisissa ikkunoissa kaksi kynttilää oli looginen ikkunoiden mallin vuoksi :)

      Poista
  2. Kyllähän sinun lapsuudessasi oli talvisin lunta! Mustat joulut alkoivat pk-seudulla 90-luvun alussa ja nythän lumi jouluna on jo utopistista harvinaisuutta. Joo oli sitä silloin rapiat viisi vuotta sitten kaksi lumikaaostalvea peräkkäin, tulevaisuudessa ei ehää niitäkään.

    Voi voi. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus olen noita Ilmatieteenlaitoksen historiikkeja silmäillyt ja taitaa se kuitenkin hieman olla muistojen kultaamaa hommaa, kun osa vähälumisimmista talvista PK-seudulla osuu myös 80-luvulle, mutta silti sitä jotenkin muistelee vain siten, että sitä lunta olisi ollut enemmän kuin nyt. Ehkäpä lapsen mielessä se talvi noin muutenkin oli erilainen kuin nyt aikuisen mielessä ja ajan käsite myös jotenkin erilainen. Kunnon talvea täällä meillä Lounais-Suomessa ei kyllä ole meidän asutusaikana ollut. Enemmänkin sellaista vesisadetta ja yhdelle viikolle kireää pakkasta :P

      Poista
  3. Muistan lapsuudesta ihan saman kirvainvaasion jos meni liian lähelle orapihlaja-aitaa. Joulun odotus on mukavaa aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Se oli karmea ropina! Iljettäviä otuksia kerrassaan!

      Poista
  4. Namiohje vaikuttaa hyvältä, mutta kissoja varten kannattaa vaihtaa tonnikala kissojen tonnikalaan. Siihen on lisätty E-vitamiinia, jota ei ole ihmisten tonnikalassa ja jota ilman kissalle voi tulla keltarasvatauti. Nameja ei varmaan niin paljon tule syötyä että taudin vaara olisi välitön mutta ei toki kannata ottaa turhia riskejä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei lainkaan huono vinkki jos raksuja annetaan usein, mutta eikös keltarasvatautiriski synny silloin jos kissa syö ravinnokseen kovin yksipuolisesti rasvakalaa, kuten vaikkapa tosiaan tonnikalaa? Näissä raksuissakin lisättyä E-vitamiinia on, sillä ne voidellaan öljyllä ;)

      Poista
  5. Ihania muisteloita. Ymmärrän hyvin, että kyynel jos toinenkin valui poskia pitkin. Kyllä se ikävä aina välillä vaan iskee kovasti!
    Minustakin on kiva laittaa joulua kaikessa rauhassa, pikku hiljaa :)
    Mukavaa uutta viikkoa Sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä on erikoinen tunne. Kun se terävin suru katoaa, jäljelle jää omanlaisensa ikävä, joka ei katoa kai koskaan. Katkeran suloinen ikävä :)

      Poista
  6. Vastaukset
    1. Ajatella jos saisi käydä lapsuuden kodin sellaisena kuin se silloin oli läpi kertaalleen nyt, kun siellä ei ole ollut vuosiin!

      Poista
  7. Kiitos haastevastauksesta <3 Joulua on ihana fiilistellä jo, minäkin pidän pikkuhiljaa laittamisesta ja itsetehdystä joulusta. Hyvää viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiljaa hyvää tulee, paitsi ehkä palokunnassa :D

      Poista
  8. Kiitos haasteesta. Pitää miettiä onko minulla asiasta jotain kirjoitettavaa. Ite olen niin maalta että lapsuuteni puutarha oli se kaikista tylsin paikka leikkiä, mielummin mentiin metsiin ja pelloille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä sitten kirjoitat siitä? Ei oikeasti ihan huono ajatus sekään! :)

      Poista
  9. Mukavaa luettavaa ja katseltavaa:) Koirankeksireseptin tuotoksia voisin testauttaa Hugollakin. Tassuvahaa meillä ei ole tarvittu, mutta painanpa varmuuden vuoksi tuonkin idean mieleeni.
    Mukavaa viikkoa sinne<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerrohan sitten mitä Hugo tykkäsi. Meillä koirat mumssivat ne heti sen verran mitä kerralla saivat, mutta meillä tuo narttuversio onkin sellainen, että se söisi mitä vaan ;D

      Poista
  10. Ihana muistelu, eläydyin kirjoittamaasi vahvasti. Kiitos taas mukavasta lukutuokiosta.

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit!